Vuoden 2006 viime hetket

Itse aion huomisen suursiivouksen myötä yrittää päästä hyvän syklin kelkkaan ensi vuodelle. Viitaten edelliseen postaukseen voin todeta, että tilannetta ei ole, mutta asiahan ei kuten sanottua ollutkaan minun käsissäni. Nyt jään odottelemaan uusia tuulia puhaltamaan menneiden pölyt olalta. Ja kyllä niitä tuleekin - ennemmin tai myöhemmin.

Rauhallista ja mukavaa uuden vuoden juhlintaa!

Bo Kaspers Orkester - En Man Du Tyckte Om

Min favoritlåt från Hund. En gripande, vacker sång, som påminner mig om något som hände i ett tidigare liv.

Voiko eilisen mennyt olla huomisen tuleva?

En päätynyt kyseenalaisiin tilanteisiin kollegani kanssa, vaikka hän tänään hymyilikin minulle salaperäisesti. Ilo ja kyynisyys kamppailee pään sisällä, mutta juuri tällä hetkellä olen positiivisella puolella. Kyynikoksi muuttuminen on se mitä pelkään eniten, koska silloin olisin jo kadottanut jotain itselleni hyvin perustavaa laatua olevaa.

Tänään kaikki ei suinkaan ole toisin, mutta paremmin kuin eilen. Voiko ihminen oikeastaan enempää toivoakaan? Niin... No, tottakai voi! Minä ainakin toivon. Ajatuksiani en viitsi tähän kirjoittaa, koska ne kuitenkin hormonihyrränä pyörtäisin parin päivän sisään, mutta sanon vain, että sisälläni eilisestä kyteneen unelmani kun saisin, niin olisin todennäköisesti hyvin onnellinen. Mutta tilanne - jos sellaista edes on - ei onneksi ole minun käsissäni. On hyvä elää niin, ettei myöhemmin tarvitse katua, että jotain jäi sanomatta.

Kirottu kaipuu

En varmaan ole ainoa, joka on joskus tuntenut tarvetta auttaa toista henkilöä. Tarkoitan auttaa "kehittymään"... sellaiseksi, jonka kanssa voi itse kuvitella haluavansa jakaa elämänsä. Tein sen kerran ja kyseinen henkilö tullee olemaan siitä minulle ikuisesti kiitollinen. Hassua on, että tuon yritelmän crash-and-burn epäonnistumisesta huolimatta, sama kipinä nostaa minussa päätään aina välillä. Tarve tukea, auttaa kyseenalaistamaan, avautumaan, analysoimaan, oppimaan - varmaankin ah, niin kliseinen tarve rakastaa toinen ehjäksi.

Tunsin sen jälleen tänään, mutta tällä kertaa kai vain ohimennen. Mykistävänä kehityksen merkkinä havahduin tajuamaan, etten enää halua tehdä niin. Voin valita olla haluamatta, tai ainakin niin uskon juuri nyt. Uskon, että minun ei tarvitse pelastaa ketään. Minun ei tarvitse ottaa elämääni ihmistä, joka täytyy opettaa tuntemaan tai eheyttämään itseään. Haluan kokonaisen, valmiin, aikuisen ihmisen. Sellaisen, jonka kanssa minäkin saan olla vähemmän ehjä aina välillä, vähemmän aikuinen, vastuuttomampi, heikompi, riippuvaisempi - ja silti se ihanin. Tiedän osaavani olla vahva, itsenäinen nainen, mutten halua aina olla sitä. Voin huonosti, jos joudun olemaan.

Syksyn aikana koin tunteita ihmistä kohtaan, joita en ollut aikaisemmin tiennyt olevan. Haluaisin, että joku tuntisi sellaista minua kohtaan, mutta tiedän sen vaativan ihmiseltä enemmän kuin useimmilla on antaa, vaikka kuinka ehkä haluaisivat. Olisin tunnemyrskyssäni voinut tehdä kaikkia niitä asioita, joista kauneimmat runot kirjoitetaan, tajuamatta miten hullua se olisi ollut. Nyt kun tunteet ovat hälventyneet ja tilanne mennyt ohi, ymmärrän taas järjettömyyden, mutta muisto noista tunteista valaa minuun toivoa.

Kuulostaa todennäköisesti itserakkaalta sanoa näin, mutta minä tiedän, miten mahtava ihminen olen. Välillä vain tuntuu kummalliselta, että kukaan muu ei vaikuta huomaavan sitä. Perheeni ja monet läheiset ystäväni tietävät sen, mutta eivät muut. Ihastun kerta toisensa jälkeen ihmisiin, jotka eivät huomaa, tai sitten näkevät, mutta eivät ole kiinnostuneita. Tai ehkä pelkäävät. Monien mielestä olen varmasti monimutkainen ja vaikea pohdintoineni, mutta omasta mielestäni olen maailman helpoin. En aina jaksa ymmärtää miksi pitää olla näin ja olen kyllästynyt pettymään. Joskus en jaksa psyykata itseäni olemaan onnellinen ja toivomaan. Välillä kyseenalaistan kaiken ja mietin, olenko aivan hukassa itseni kanssa. Haenko onnea vääristä paikoista ja asioista? Vaadinko vääriä asioita elämältä, vaadinko liikaa? Välillä tunnen katkeruutta, mutta onneksi en muiden onnesta. En voi sanoa "mitä minussa on vikana", koska tiedän ettei mitään... joskus en vain jaksa.

Kirjoitan näin, koska silloin minun on helpompi olla. Puen sanoiksi inhottavat tunteet, jotta näen niiden toisen puolen ja voin paremmin. Älä huolestu näistä ajatuksista, älä ota niitä liian vakavasti. Minäkin yritän olla ottamatta. Huomenna kaikki on jo toisin: Pesen hiukseni ja tunnen itseni kauniiksi, hymyilen ja nauran pitkin päivää, arki ja asioiden toimittaminen ohittavat tyhjyyden ja kotiin päästyäni keskityn minua odottavaan ja eniten rakastavaan pikku-olentoon. Muutama päivä sitten hämmennykseni ajoi minut juomaan liikaa punaviiniä ja lopulta itkemään pelkojani talouden ainoalle koiralle, joka ei osaa lohduttaa surullista. Mutta sitä en tee enää, sen lupaan itselleni. En vaikka huomenna on ollut puhetta mennä ulos työporukalla. En myöskään läheisyyden tarpeessani hakeudu lämmittelemään kerroksen ainoaa sinkkumiestä ja hae siitä taas lisää huonoa oloa itselleni. En. Sen sijaan etsin uutta asuntoa ja ostan sen pian. Remontoin ja muutan, jatkan joogaa ja löydän tasapainon. Unelmoin vähemmän tai ainakin valikoidummin. Etsin muuta sisältöä. Hävitän kaipuun.

Karman kosiskelua

Lähetin juuri sähköpostia ihmiselle, jota en tunne. Olenko täysin seonnut päästäni?

Iltapäivällä kollegani pyysi minut työpäivän päätteeksi lasilliselle paikkaan, johon monet työläiset menevät huuhtomaan menneen viikon jäänteet tuopin tai viinilasin sisällön avulla pois. Olen iloinen, että menin, koska kotiin saavuttuani olin täynnä energiaa. Pitkästä aikaa laitoin musiikin kovalle ja fiilistelin viime viikon keikkaa, aloitellen samalla kodin siivoamista. Ajatukseni lipuivat samoihin tunnelmiin, alkuillan tapahtumiin, Tavastian pahaan punaviiniin, intensiiviseen huumavaan tunteeseen eturivissä ja sitä rataa mieleeni tuli tapaamani miellyttävä, mielenkiintoinen mies. Hymähdin ja jatkoin siivoamista, kunnes hetken päästä silmiini osuivat viikon koskemattomasta lehtipinon välistä tutut kasvot.

Yhteensattuma pysäytti minut hymyilemään ja koin vahvasti, että minun oli laitettava hyvä kiertämään. Niinpä kerroin kaiken yllä olevan hänelle ja toivotin hyvää jatkoa. Vaikka mies oli kaiken lisäksi erittäin komea, tämä ei ollut mikään ihastus-kontakti-viritelmä. Hyvän pitää antaa kiertää ja se toteutuu vain, jos minä (lue: jokainen meistä) teen asialle jotain. Tiedän, että olen näissä tunteiden kertomisissa tavallista avoimempi, mutta uskon siihen, että positiivisuus voi moninkertaistua kauniit ajatukset jakamalla. Jos joku haluaa esim tässä tapauksessa tulkita toimintani pokausyritykseksi, niin mikäs siinä. Tärkeintä ovat minun motiivini ja hyvä olo siitä, että jaoin sen tuntemattoman kanssa. Edellyttäen, että kirjeeni menee oikeaan osoitteeseen.

Joskus mieleeni tulee ajatus, että karma on minulle pystyssä, mutta se pohdinta muuttaa nopeasti suuntaansa: Mitä kaikkea olenkaan jo saanut? En keksi yhtään asiaa, josta voisin tällä hetkellä olla katkera. Kuolemakin on vain surullista, eikä ihmisen kaipaaminen tai hetkittäinen pelko tee minusta onnetonta. Olen terve, olen rakastettu, olen turvassa. On paljon asioita aivan lähimenneisyydessä, jotka ovat menneet haluamallani tavalla. Todennäköisyyksiä , jotka olen voittanut. Kasvaimia, jotka olivatkin hyvälaatuisia. Käsiä, jotka toimivat. Töitä, joihin saan paneutua joka päivä. Kuolemia, jotka tulivat nopeasti ja kivutta. Joku voisi sanoa, että näillä ei ole mitään tekemistä minun tekemisieni kanssa, eikä välttämättä olekaan. Mutta entä jos on? Mitä minulla on menetettävää? Ainakin antamani "hyvä" voi olla jollekin parasta. Ehkä joku kokee jonkun minun tiedostaen tai tiedostamatta tekemän asian olevan hänen elämänsä hyvää karmaa.

Mystery Dream Man

Meidän kadulle on katulamppuihin kiinnitetty riippumaan jotain lasihelmiä ja ne näyttää mun silmissä aivan kristallikruunuilta. Näky saa mut tosi iloiseksi joka kerta kun nostan katseeni ylös kodin kulmilla. Värittömiä ja violetteja, pitkiä ja tuulessa lenteleviä, toisiinsa takertuvia, uusia muotoja luovia. Nerokas idea. Lisää tällasta.

Tapasin eilen miehen, joka ravisteli mun olemassaoloa. Jälkeenpäin olin aivan pilvessä. En sen takia, että toivoisin jotain tapahtuvan, - tiedän, ettei niin tule käymään - vaan siksi, että hänestä huokuva huomio sai mussa nukkuneen osan esille. Laskeuduttuani takaisin maan pinnalle tunsin heränneeni eloon, itseni pitkästä aikaa nuoreksi, mielenkiintoiseksi ja kauniiksi. Ja ehkä kaikista tärkeimpänä asiana: Tunsin itseni haluttavaksi, edes jonkun mielestä. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, siitä tunteesta oli jo todella kauan aikaa.

Näiden "uusien" tunteiden siivittämänä näin mitä kauneimman ja tunteikkaamman unen. Salaista halua tihkuvan, mutta silti viattoman. Elämää pursuavan kuoleman mahdollisuuden läsnäollessa. Hän ei kuollut enkä minäkään, venäläis-pahisten yrityksistä huolimatta. Poloniumin vaarallisuus on selkeästi liioiteltua. Jännää oli se, että mies oli aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin tapaamani. Salainen mies, todennäköisesti täysin oman mielikuvitukseni tuote. Mutta toisaalta ehkä ei...

Tulevana lauantaina mennään ulos oikein kunnolla todella pitkästä aikaa. Tälläydytään Koiranystäväni kanssa, meikataan itsemme täydellisiksi, juodaan todennäköisesti suurehkot (lue: käsittämättömät) määrät alkoholia, tavataan uusia kiinnostavia ihmisiä, tanssitaan aamunkoittoon ja käydään kotimatkalla falafelilla. Ja minä en polta tupakkaa. Joku juttu näistä ei tule tapahtumaan, tiedän sen jo nyt.

Bitter Sweet Symphony

Viimeiset pari viikkoa on mennyt jotenkin kummallisesti. Työt alko ja oli tosi mahtavaa, mikä sitten muuttui arkisemmaksi, edelleen ihan mukavaksi, mutta vuodenvaihteeseen asti turhauttavaksi ja verenpaineita nostattavaksi prosessiksi. Parin viikon päästä oli vuorossa isoisän hautajaiset, joita edeltävä ja seuraava viikko meni sekavissa tunnelmissa. Äiti oli viime viikonloppuna käymässä ja hengailtiin vanhan mummoni ja mieluisten sukulaisten kanssa.

Mummon tapaaminen toi lohtua faffan menettämiseen, mutta pää käsittelee edelleen kuoleman herättämiä tunteita. Päällimmäisenä on yksinjäämisen pelko, mikä herättää kai vuorostaan hellyyden kaipuun, vaikken yksinäinen olekaan. Vaikka mulla on hyvä olla näin, sisällä kuitenkin nostaa päätään turvan tarve, halu jakaa elämä toisen kanssa, voida luottaa toisen tukeen tilanteessa kuin tilanteessa. Itse en ole sitä kumppanilta kokenut, mutta luotan sellaisen yhteyden ja erityisesti halun tulevan jonain päivänä minunkin kohdalleni.

Yksi ihanimpia asioita on tarkkailla ihmisiä lentokentällä tai juna-asemalla. Odottavia ilmeitä, pientä hymyä suupielessä, katse joka etsii kohdettaan ja lopulta tunteiden tulva: juoksuaskeleita, iloa, kyyneliä silmäkulmissa, samalla tiukkoja ja helliä halauksia. Ihanimmin kuvattuna elokuvassa Love Actually - suosittelen lämpimästi varsinkin näin joulunaikaan.
Olin jo unohtanut toisen puolen. Epätoivon ja riipivän kidutuksen tunteen, kun rakastamasi ihminen joutuu lähtemään luotasi. Suutelet, yrität hymyillä, mutta tuska puskee läpi ja toivot hetken pysähtyvän. Tuon näin eilen vietyäni äitini junalle ja tiesin täsmälleen miltä se tuntuu. Tuulahdus menneestä elämästä. Rakkaus on katkeran-suloista.

All Deine harte Arbeit wird sich bald auszahlen

..., sano saksalais-kiinalainen onnenkeksi mulle kesän alussa. Tänään tuntu kyllä todella siltä, että oon tehny jotain oikein, jotta oon saanu näin ihanan työpaikan. Koputetaan puuta, ettei pian tiputtas korkeelta ja kovaa, mutta mä oikeesti odotan innolla, että pääsen sinne taas. Ei vois olla parempi fiilis. Monenko työpaikalla on tarjolla hunajameloninviipaleita, ihan vaan jos sattuis hiukoon?

Valontuoja-tilanne selvis eilen, kun mä lopulta sain itseni kertomaan sille mun tunteista. Kylläkin pelkurimaisesti tekstiviestillä tapaamisen jälkeen, mut silti. Vastaus oli se minkä jo tiesin, eli että hän ei voi vastata mun tunteisiin, mutta haluaa kuitenkin edelleen olla mun ystävä, jos se vaan on mulle ok. Ja sitähän se on mitä suurimmassa määrin. Me ollaan siirrytty uudelle ystävyystasolle tässä viime viikkoina, mikä lisäs mun pelkoa sen menettämisestä ja samalla tarvetta kertoa totuus. Nyt on kaikki voi olla jopa paremmin kuin ennen - mulla ei oo enää mitään salattavaa. Uusi aika voi alkaa.

Eipä täs sitten kauheesti muuta. Nyt saa alkaa ihan oikeesti katsomaan omaa asuntoa. Taidanpa heti puikahtaa Etuovelle. Moikka!

Det enda som är säkert

Elämän ainoa varma asia paljasti jälleen kalpeat kasvonsa noin viikko sitten yön sinisen hetken tietämillä, kun isoisäni siirtyi "ajasta ikuisuuteen", niinkuin asia kauniisti paikallislehdessä ilmaistiin. Kuolema ei tullut liian aikaisin, mutta kuitenkin odotettua nopeammin. Ehdin paikalle ajoissa ja tapasin hänet muutaman kerran ennen lähtöään. Hän ei voinut puhua, mutta tiedän hänen kuulleen ja tunteneen.

Uutisen jälkeinen päällimmäinen tunne oli huojennus, mutta sieluni täyttää haikeus ihmisen perään, jonka olisin halunnut tuntea paremmin. Kuin muidenkin menettämieni ihmisten kohdalla, tälläkin kertaa surun syvimmän pohjan vei uni hänestä, jossa näin onnellisen, terveen ihmisen, joka kertoi minulle lohdullisia asioita. Noissa unissa haluan aina pitää kaikkine voimineni kiinni, niin että toinen ei pääse lähtemään, mutta seesteinen henkilö vain on, rauhallisesti, kertoo myötätuntoisesti ettei voi jäädä ja että kaikki on hyvin, ja lopulta voimani hiljalleen katoavat. Tein kaikkeni.

Kotikaupungissani ollessani sain viikon alkupuolella tietää, että minut on todettu vahvimmaksi kandidaatiksi hakemaani tehtävään. Nimet laitetaan papereihin heti ensi viikon alussa ja aloittanen työni viimeistään seuraavan viikon maanantaina.

Isoisäni olisi minusta hyvin ylpeä.

Syli täynnä rakkautta

Pikkumies seisoi äsken tomerasti vieressäni (duh, mun yksiössä on aina vieressä) hakien huomiota päättäväisesti äännellen. Yleensä tuo tarkoittaa a) anna herkkuja, b) leikitään NYT tai c) mulla on maha sekaisin. Laskeuduin alas houkuttelemaan leikkiin, mutta ei. Ilme ei ollut kärsivä, joten kipu ei ollut kyseessä. Nostin sohvalle, että pääsee kaivautumaan tyynyjen alle lämpimään, mutta hyppäsi pois. Hetken päästä ääni kuului taas ja kun katsoin alas ilme oli entistä anovampi, ja viimein ymmärsin: Syliin! En tiedä mistä tuulee, mutta nyt oli kova halipula ja koira on maannyt jo kauan löysänä sylissäni, minun tietokoneen äärellä seisten. Pian sille tulee kuuma ja haluaa taas alas, mutta juuri nyt tunnen olevani kaikista tärkein, jonkun tuki ja turva, paras lohduttaja, ainutlaatuinen ja ainoa. Ihana tunne.

Suhteellisen usein kuulee kadulla tapaamilta ihmisiltä kommentin "joo, mut noihan on mielettömän kalliita". He eivät kuitenkaan voi kuvitella kaikkea sitä, mitä tuollanen pakkaus antaa. Vaikutus tunnemaailmaan ja mielialaan on uskomattoman arvokas ja painii ihan eri luokassa materialistisiin asioihin verrattuna. Kaikkea ei voi mitata rahassa.

Joskus olisi tässä hektisessä, työorientoituneessa maailmassa hyvä laittaa enemmän arvoa ajalle. Kaikkea ei esimerkiksi tarvitse välttämättä tehdä itse, vaan omaa aikaa voi hankkia vaikka erilaisten palveluiden ostamisen kautta. Asioiden tekeminen sen takia, että niin kuuluu tehdä, on mun mielestä kyseenalaistamisen arvoista, mutta silti monet elävät ulkoisten odotusten mukaisesti. Vasta-argumenttina voisi kuitenkin esittää, että toisten toiveiden täyttäminenkin voi antaa ihmiselle itselleen jotain suurta... Nyt lähti ajatus lentämään vanhoissa uomissa ja tämä pohdinta jääköön jokaisen itse jatkettavaksi. Pointti kuitenkin, että sen mitä tehdään pitää antaa myös itselle hyvää oloa.

Sisäpihan isojen koivujen lehdet on täysin keltaiset ja osa on tuulen mukana lentänyt maahan, luoden keltaisen maton asvaltin päälle. Tuuli on kylmä ja armoton, mutta näkymä ikkunan läpi kaunis. Syksy on ehkä paras vuodenaika.

Jääkallokeli

Uutisissa kerrottiin taas sensaatiouutinen... Talven tulo ja liukkaat kelit jaksaa yllättää joka ikinen vuosi. Eikö siinä oo jotain tosi koomista? Mä voin nyt sitten ilmoittaa kaikille helsinkiläisille, että kyllä se talvi meillekin tulee seuraavan muutaman viikon kuluessa, tästä mielettömästä sateen määrästä huolimatta. Olkaa varoitetut.

Aikuispisteet laskee

Mä en tiedä mikä tässä on, kun viime aikoina olen rikkonut tavattoman monta nimenomaan lasiesinettä. Viime viikolla meni vessassa rikki mennyttä loisteputkea korvannut, maitolasinen Ikean luomus ja tänään hajotin tyhmästi tiskialtaaseen muiden astioiden joukkoon asettamani vanhan Aalto-maljakon pohjan. Jos äiti on aina ollut oikeassa ja sirpaleet tuottaa onnea, niin tilanne ihan ok, mut kummastuttaa kyllä kovasti. Koomista tilanteessa on vielä se, että mä olin aikaisemmin jo unessa ounastanut maljakon menevän rikki, joten tapahtuma ei sinänsä yllättänyt lainkaan.

Tänään sinne verenluovutukseen ja ystävän kanssa kahville. Kämppä pitäis siivota, mutta nyt ensin keskityn tiskaamiseen, mihin tulee menemään arviolta puoltoista tuntia. Heh.

Elämä on parasta huumetta

Tänään sitten testailtiin neidin psyykkistä ydintä ja siihen meni koko päivä. Oli ihana saada tehdä älyllisesti haastavia tehtäviä ja väkertää vastauksia saman kysymyksen eri versioihin kerta toisensa jälkeen. Alussa oli hämmentävä huomata, miten hakusessa nopea käsinkirjoitustaito on, kun nykyään kaikki näpytellään koneella. Käytännössä se tarkottaa mun kohdalla, että koska oon tottunut siihen, että sormet liikkuu näppäimistöllä lähes ajatuksen nopeudella, käsin kirjoittaessa jää helposti kirjaimia uupumaan, kun kynä eli käsi ei ehdi mukaan. Tästä vedämme siis johtopäätöksen, että priorisoin ajatuksen kirjoituksen ohi, mikä nyt tietty ei oikein toimi, kun jonkun muunkin täytyy pystyä lukemaan tekstiä. No, hyvin se sitten kuitenkin meni, kun vähän potki.

Palkitakseni itseni päivän loistokkaasta suorittamisesta kävin ostamassa pari ihanaa kynttilää ja Maya-chilisuklaapatukan - ihan mielettömän ihanaa. Kotiin päästyäni loukku ei tuntunut enää ollenkaan yhtä inhottavalta kuin vielä aamulla. Vähän tavaroita siirreltyä paikka näyttää jopa ihan kodikkaalta, sekasorrosta huolimatta, mutta vaihtoon tää menee välittömästi, jos vaan työpaikka osuu kohdalle. Viime kuukausina edelleen vahvistunut kaipuu omaan kotiin on yksi suurimmista syistä pettymykseen, mikäli minä en olekaan heille se oikea. Mutta edelleen pitää vaan kattella ja ootella. Nyt on tehty kaikki, mitä tehtävissä on.

Valontuoja soitti illalla ja sen jälkeen oli jo ihan maailmanvallottajan "bring it on"-fiilis elämää kohtaan. Päivän adrenaliinit edelleen veressä sekoitettuna puhelimesta kantautuvan ihanan äänen aiheuttamaan sekavaan tunnekuohuun... Kuka tässä laittomia substansseja tarvitsee?

Verestä puheenollen: Veripalvelulla on huutava veripula, joten rohkaisen kaikkia menemään luovuttamaan. Johonkin luuytimen luovuttamiseen verrattuna verenluovutus on täys piece of cake ja mun mielestä suorastaan ihan miellyttävää, mut ei siitä sit enempää. Pian kaikki lukijat varmaan hylkää mut, kun joka kerta tulee mainoksia.

Päivän todellinen saavutus oli kuitenkin aamulla keksimäni uusi, entistä parempi tapa boostata luonnonkiharat hiukset kauniiksi ja pehmeiksi. Kaikki saman ongelman kanssa painivat ymmärtävät tämän suoranaiseksi riemuvoitoksi. Sateen kähertävä vaikutus on sitten asia erikseen...

Toivottavasti huomenna ei sada, että saadaan nauttia syksystäkin, ennenkuin talvi tulee. Huomasin muuten kauhukseni, että ainakin toisen iltapäivälehden nettisivuilla on jo alettu peräänkuuluttaa pikkujoulumokia ja kuulin jonkun firman järjestävän pikkujoulut jo tässä kuussa. Haloo, vastahan syksy on ollut pari viikkoa. Mutta kai se on niin, että suuri osa ihmisistä elää kesäloman lopulta asti joulun odotuksessa. Yritä muistaa pysähtyä välillä ja nauttia tästä hetkestä, jooko.

Päivän hyvä työ

Kävelin äsken viinittömältä lounaalta kotiin päin, kun näin tien toisella puolella polkupyörävuokraamon ikkunassa ihanan pinkin Jopon. Vaikka satoi ja oli muutenkin kurja ilma ja väsynyt fiilis - tai ehkä juuri sen takia - päätin kävellä tien yli ihastelemaan tuota hurmaavaa näkyä. Olen jo aikaisemmin haaveillut menopelin ostosta, mutta asiassa on vain se "mutta", että en koskaan pyöräile...

Liikkuessani näyteikkunan luo kuulin kännykän soivan, mutta totesin, että ääni ei ole minun. Päättäväinen ääni kuitenkin jatkui ja voimistui, mitä lähemmäs ikkunaa tulin, kunnes loin katseeni maahan ja huomasin maassa makaavan vasta ostamani puhelimen mallisen laitteen. Sekunnin murto-osassa todettuani, että puhelin ei ollut juuri tippunut laukustani, noukin sen käteen ja hetken harkitsin olla vastaamatta. Päässä kävi pelko siitä, että kyseessä on käytännön pila tai jotain vielä ahdistavampaa á la Phonebooth, mutta silti vastasin puheluun. Puhelimen omistajan ystävä soitti kysyäkseen puhelimen perään ja selitettyäni sijaintini, kaksi vaaleahiuksista mustiin pukeutunutta naista juoksi pian kiirehtien luokseni. Olivatko he pelänneet, että karkaan paikalta? Häkeltyneinä tilanteesta he ottivat vastaan puhelimen eivätkä selvästikään tienneet mitä tehdä, vaan seisoivat epäuskoisesti kiitellen. Sanoin "ei mitään - hyvää jatkoa", hymyilin ja lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Heille taisi sattua onnen päivä.

Hakusanoja vol 2

Poistin blogipohjan päivityksen yhteydessä tuosta laidasta "search keys that resulted here" osion, koska innostus ei riittänyt sen päivittämiseen, mutta käyn aina välillä huvikseni kuitenkin katsomassa, mihin tarpeisiin blogini on yrittänyt vastata.

Hyvin tavallinen on edelleen "työhakemus mallit" ja harkitsenkin mallin liittämistä tänne jonnekin, ettei tarvitsisi enempää hakea ja koska mun oma pohja on omasta mielestä niin siisti ja yleispätevä.

"saanko suudella sinua ruotsiksi"-haun tehneelle voin todeta, että vastaava käännös on får jag kyssa dig, mutta kehotan tarkistamaan lausumisen, ettei pyyntöön vastaaminen jää kiinni epävarmasta vaikutelmasta. Det gäller att se van ut, niinkuin vanha ystäväni totesi - kun vaikutat itsevarmalta ja skarpilta, uskottavuus nousee kummasti.

Päivän kohokohta ja pähkinä oli kuitenkin alla oleva haku, johon valitettavasti en keksi apua, vaikka kuinka pohdin. Herää lähinnä kysymys, mitä olet ollut hakemassa, kun hakukoneeseen näppäilet "katso omalla vastuulla tulee pelottava naama"?

Fly Me to the Moon

Olen viimeiset pari päivää yrittäny saada YouTubesta teille yhden ihanan klipin, mutta ei vaan mitenkään tuu perille tällä kertaa. Oisko syy sitten just tässä uudessa Bloggerin beta-versiossa.

Tänään oli viimeinen työhaastattelu ja se meni myös hienosti. Olen onnistunut olemaan aidosti oma itseni kaikkien haastattelijoiden kanssa, joten psykologisissa testeissä tuskin ilmenee heille mitään yllättävää. Ilokseni kuulin saaneen vanhan työnantajani kiinni ja lähtöni jälkeen saamieni kiitosten perusteella tiedän hänen suositelleen minua ylistyssanoin. Nyt on kaikki tehty mitä tehtävissä on. Pidetään peukkuja. Äitillä on kuulemma jo peukalot krampissa.

Nyt seuraa sitten mainos:
Ostin eilen kuukupin ja voin nyt todeta olevani siihen täysin ihastunut! Lisätietoa tuotteesta, käytöstä ja eri malleista löytyy epäkaupalliselta Kuukuppikunnan nettisivulta. Minun valitsemani tuote on kuvan näköinen The Moon Cup, silikoninen pikkukippo, joka nyt ottaa talteen elimistöstä kuukautisten aikaan poistuvat aineet siististi, huomaamattomasti ja puhtaasti. (Kupissa kiinni oleva "antenni" leikataan sopivan mittaiseksi.) Aamulla oikein huomasin, kuinka koko elimistöni huusi hurraata ja kiitti päätä hyvästä valinnasta. Siteiden ja tamponien käytössä vuosikausien ajan kokemani sijaan en huomaa kupin haittaavan mitenkään ja limakalvoni voivat hyvin. Lisäksi kuukuppi on käytössä edullinen ja ekologinen vaihtoehto. Suosittelen siis sydämellisesti näin vajaan vuorokauden käyttäneenä.

Viimeiset päivät olen ollut jotenkin semi-masentunut varmastikin työnhakuprosessin takia. Pelkään, etten saa työtä nyt kun sitä niin todellisesti haluaisin ja koen tarvitsevani. Vapaarouvan elämä saa pikku hiljaa riittää. Haluan haasteita ja uusia ympyröitä, tehdä jotain tarpeellistä ja oppia uutta. Haluan arkirutiinia, joka tekee minut tehokkaaksi. Moni vapaudesta uneksiva ei tiedä, että pitkän aikaa ilman vastuuta oleminen tekee ihmisen passiiviseksi. Eräskin työttömänä ollut ystäväni on nyt työelämään siirryttyään voivotellut miksei työttömänä ollessaan nauttinut ja tehnyt kaikkea mitä ei töissä ollessaan ehdi. Mutta sitä se teettää. Usko tai älä.

Loppuviikon aion kuitenkin nauttia täysin siemauksin siinä toivossa, että mulla jo pian on arkirutiinia ihan tarpeeksi. Huomenna ystävien kanssa jo kauan peräänkuuluttamalleni viinilliselle lounaalle (kaikki siis vapaalla!) ja lauantaina tehdään jotain kivaa, suunnitellaan häitä tai muuta ihanaa. Ja varmaan juodaan myös viiniä.

Disco Toilet 2000

Peilikaapin ihana, kaikki ihohuokoset ja pikkuvirheet (isoja ei tietty mulla ole) paljastava valoputki vetää viimeisiään, joten tänä aamuna yritin meikata strobo-valossa. Hetken sitä kestettyäni laitoin valot pois, todettuani että meikkausvirhe on piinaavaa päänsärkyä pienempi ongelma työhaastattelussa. Myöhemmin huomasin, että haastattelijalla oli selvästi enemmän väriä vasemman silmän ripsissään kuin oikean.

Haastattelu meni oikein hyvin ja olen siihen tyytyväinen. Tämä ei ollut teloitusryhmän eteen joutuminen vaan rento kahdenkeskinen keskustelu, enkä tosiasiassa osaa sanoa kumpi meistä puhui enemmän. Sain lopuksi tietää olevani kilvassa toisena, joten nyt on jännää nähdä saanko rutistettua vanhemman ja kokeneemman ohi psykologisissa testeissä ja viimeisessä haastattelussa. Minä olen minä, enkä muuksi muutu. Mutta tietysti tässä tapauksessa haluaisin olla myös heidän mielestään paras. Tulen pettymään, jos en tule valituksi, mutta sekin on siinä tapauksessa vain osa elämää.

Näissä tilanteissa tulee aina mieleen neuvo, jonka isoisäni antoi minulle ollessani pieni. Hän kertoi elämänsä aikana tulleensa siihen tulokseen, ettei kannata valehdella. Moraalisen high-fly selityksen sijaan syy oli yksinkertainen: Kun pysyy totuudessa, ei unohda mitä on sanonut. Näppärää ja käytännöllistä. Tuon olen aina pitänyt mielessä. On tapoja välttää jonkun tietyn asian kertominen valehtelematta (ks. kirjoitukset viimeisen kolmen kuukauden ajalta).

And this, too, shall pass away

Hämmennys
Ihastus
Onnellisuus
Epätietoisuus
Rakkaus
Salaisuus
Pelokkuus
Toiveikkuus
...
Rohkeus?

Loppuisipa tämä pian.
Tajusin juuri kuluneen jo kolme kuukautta. Neljännesvuosi.

Perjantain kuumin uutinen

Asko Kallonen palaa tuomaroimaan Idolsia.
Need I say more?
Niinpä.

Soundtrack of My Life

Olin eilen työhaastattelussa, josta kutsuttiin seuraavalle kierrokselle, eli nyt menee viikonloppu jännittäessä maanantaiaamua. Pitää mennä ostamaan vaatteita, mikä ei paineen alla todellakaan ole mun lempiharrastuksia. Tässä jokin aika sitten mulle tuli viimein se tunne, että mä oikeesti haluan mennä töihin, mikä oli erittäin suuri helpotus. Olin jo pelännyt, että tuota tunnetta ei tulekaan...

Ihana siskoni tulee yöksi kylään ja lähtee huomenaamuna rakkaansa luo Saksaan. Itse voin saman pienemmässä mittakaavassa kokeneena sanoa, että en todellakaan kadehdi siskoni tilannetta ja suojelevana isosiskona joudun tunnustamaan, että toki joskus pieninä hetkinä kannan huolta hänen olostaan. Mutta kuten on keskusteluissamme tullut ilmi, pakkohan sitä on tehdä niin kuin juuri nyt tuntuu parhaalta, vaikka se tarkoittaisikin hetkittäistä epätoivoa ja kaikkea muuta tilanteeseen liittyvää. Siskoni on viisas nuori nainen, mutta tulen aina olemaan se vanhempi esikoinen, joka välittää, mutta on nyttemmin itse kasvanut ja oppinut olemaan laittamatta nenäänsä toisten asioihin. Liikaa.

Stockalla on Hullut Päivät ja espalla paljon maijoja. Pohdittiin Koiranystäväni kanssa onko noilla asioilla kytköstä toisiinsa - kaikki menee ihan sekaisin ja poliisien täytyy noukkia keltakassiset häröilijät pakuun rauhoittumaan? Itse en ole suuria ostoksia tehnyt, eilen Five Corners Quintetin ja Bo Kaspersin uusimman levyn, joista vain toinen oli kunnon alessa. Olin kuunnellut lempiyhtyeeni levystä näytteitä nettisivuillaan ja ollut erittäin pettynyt tuotokseen, mutta nyt sen ostettuani ja kuunneltuani olen täysin otettu ja haltioissani. Ihan paras bändi ja Hund tämänhetkinen elämäni ääniraita. Pitää varoa kuuntelemasta puhki.

Tyytymätön

FYI mä oon tosi tyytymätön tähän(kin) blogin ulkomuotoon ja yritän tehdä asialle jotain...

- - -

Edit:
Nyt alkaa olemaan miellyttävän ok näkönen ainakin näihin ruutua tuntien ajan tuijottaneisiin silmiin. Saa laittaa kommenttia.

Lainaus päivän piristykseksi

www.salakuunneltua.fi:

Helsinki, raitiovaunu

Pieni puhumaan opetteleva lapsi istuu lastenvaunuissa. Joka kerta, kun sisään kipuaa ihmisiä, lapsi osoittaa sormella ja sanoo joko "täti" tai "setä", riippuen siitä kumpaa sukupuolta tulija edustaa. Eräällä pysäkillä raitiovaunuun kömpii paksuun turkkitakkiin sonnustautunut erittäin yrmeän näköinen vanha rouva.

Lapsi (tarkastelee hetken tulijaa): Hau hau!

Vastaantulijan pohdinnat

Syksyisenä sunnuntaina näen naisen ja miehen kävelevän käsi kädessä kulman takaa, pikkumiehen tutkiessa talonkulmaa. Ensimmäinen reaktioni on ihaileva, kylläpä näyttävät onnellisilta, mutta "elämäni miehen" jatkaessa haistelujaan minulla on täydellinen syy seistä siinä heidän lähestyessään ja ohittaessaan meidät. Samalla tutkailen salaa ja pohdin. Tämä on yksi lempiharrastuksiani.

Molemmilla on tummat lyhyehköt hiukset ja samantyyliset vaatteet. Villapaidat ja farkut. Molemmat ovat kauniita nuoria aikuisia, kolmenkympin molemmin puolin. Voin kuvitella heidän harrastavan ruoanlaittoa ja nauttivan hyvistä viineistä. Heidän kodissaan soi varmasti aina rentouttava musiikki ja koti on sisustettu tyylikkään huolettomasti ja aina siisti. He uneksivat huvilasta Ranskassa ja käyvät kultturelleilla matkoilla monta kertaa vuodessa. Idyllistä, juuri sellaista mitä suurin osa meistä haluaa. Vai onkohan sittenkään? Me oletamme aina asioita nähdessämme uusia ihmisiä. Ihmiset vaikuttavat menestyviltä ja parit onnellisilta.

Kumpikaan ei katso minua silmiin. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Ohitettuani alan miettiä aihetta lisää. Miltäköhän heidän käsiensä kosketus tuntuu? Onko se tutun turvallinen ja itsestäänselvä, tuoreen epävarma vai menneiden aikojen myrkyttämä ja jännittynyt? Onko katseiden luominen maahan tapa rajata "me" omaksi yksikökseen muusta maailmasta, vilahdus romantiikkaa, vai johtuva vaivaantuneisuudesta ihmisten välillä? Tuntuuko hiljaisuus heistä hyvältä ja vaikeneva yhdessäolo meditatiiviselta vai peittääkö se alleen intensiivisen ajatustyön turhautuneisuuden ja pahan olon pohdintaa tai pahimmillaan välinpitämättömyyttä?

En tiedä vastauksia näihin, enkä haluaisikaan tietää. Ei se minulle kuulu. Mutta näiden pohtiminen antaa perspektiiviä omaan ajatteluun. Kaikki ei ole sitä miltä ensi alkuun voi näyttää. Tuon tiedostaminen antaa myös lohtua omaan olooni ja epävarmuuksiini. On mahdollista ja ehkä jopa todennäköistä, että minua vastaan tuleva tuntematon ajattelee minustakin kauniita asioita. Ehkä joku ajattelee vastaansa tulevan kauniin, hyvin pukeutuvan naisen pikkuruisen koiransa kera, hän kävelee selkä suorassa ja hymyilee itsekseen - onpa hän itsevarma meikittömässä lookissaan ja varmasti onnellinen kun osaa olla noin rento ja kiireetön. Minun mieltäni ainakin lämmittää tuo ajatus. Entä mitä vastaantulija ajattelisi sinusta?

Patoumien purku: Avoin kirje

Keväällä tunsin, että tulevat kesäkuukaudet toisivat mukanaan merkittäviä asioita, jotka muuttaisivat elämäni. Tunne oli vahva ja varma. Puoleksi huvittuneena kerroin siitä ystävilleni. Tästä tiedonomaisesta tunteesta huolimatta mikään ei olisi voinut valmistaa minua tulevaan. Joku olisi voinut kertoa ja minä olisin uskonut. Olisin luullut tietäväni ja käsittäväni, kuitenkaan tosi asiassa ymmärtämättä. Kukaan ei olisi voinut valmistaa minua sinulle.

Koska en voi sinulle kertoa, minun on yritettävä selittää itselleni kaikki se, mitä niin epätoivoisesti haluaisin sinun tietävän. En edelleenkään, näiden parin kuukauden jälkeen, tiedä oletko vain käymässä elämässäni vai jäämässä siihen pidemmäksi aikaa. Alkaako tehtäväsi olla täytetty kaiken tämän minulle annettuasi vai onko olemassa edes häilyvä mahdollisuus, että minulle olisi varattu vielä jotain. En halua, mutta toivon kuitenkin, että se mitä olen saanut ja mitä olen saanut antaa on ollut vasta pintaraapaisu jostain niin paljon suuremmasta, sellaisesta joka sattuu kohdalle harvoin ja joillekin ei koskaan. Kumppanuudesta, rakkaudesta, onnesta, ystävyydestä... Jostakin minkä ymmärtää vasta kun se kohdalle osuu. Aivan niinkuin on käynyt minun tunteillani sinua kohtaan.

Olen aina ollut romantikko. Siksi kai minua pitäisi kutsua. Uskon rakkauteen, jonka olen tiennyt olevan käsityskykyäni suurempi. "Kaiken voittava" on niin naiivi ilmaisu... Uskon sellaiseen rakkauteen, joka saa kaksi ihmistä kuin itsestään haluamaan olla yhdessä, jakamaan yhdessä kaiken, oppimaan ja kasvamaan yhdessä, elämään yhdessä, kuitenkaan menettämättä itseään prosessin lomassa. Minulla oli aina tietty kuva siitä, miten tahtoisin minua rakastettavan. Kuinka mies tuntisi, että tekisi mitä tahansa minun/meidän puolestamme, olisi minusta ylpeä, rakastaisi minua sellaisena kuin olen heikkouksineni kaikkineni, haluaisi kertoa rakkautensa kaikille, olisi lojaali ja omistautunut. Olin jo unohtanut nämä haavekuvat. Elämäni koukerot, rakkaus, pettymykset, onnettomuus ja epätoivo, olivat jo hälventäneet nuo unelmat, kunnes eräänä päivänä, ei kauaakaan sitten, yht'äkkiä ymmärsin: Minun tunteeni sinua kohtaan ovat juuri sitä, mitä olin aina toivonut itselleni. Samassa ymmärsin, etten ollut koskaan tuntenut sellaista aikaisemmin. Kaikki se, mitä minä halusin ja tiesin sisimmässäni voivani toiselle antaa, oli ollut piilossa tähän asti.

Sinä olet kauneinta mitä minä tiedän. Sinun kosketuksesi, sinun katseesi, äänesi ja huumorisi. Älykkyytesi, hymysi, halauksesi. Rakastan sitä kuinka keräät jalkasi syliisi tuolille, sinun nauruasi, sitä kuinka yrität hymyillä kipusi takaa, viallisuuttasi, rehellisyyttäsi. Minulle sinä olet täydellinen. Minä kunnioitan sinua. Minä arvostan sinua. Minä uskon sinuun. Minä olen sinusta ylpeä. Olet viimeinen asia mielessäni ennen nukahtamistani ja ensimmäinen silmät avattuani. Haluan pitää sinusta huolta, olla vahva sinun puolestasi kun sitä tarvitset, tukea sinua aina. Haluan saada rakastaa sinua ja että sinä tiedät ja haluat sitä. Haluan pitää sinua sylissäni ja silittää tummia hiuksiasi tuntien hengityksesi rinnallani. Haluan tuntea kätesi kädessäni, antaa sinulle takkini kylmällä ja pyyhkiä lumikiteet ripsistäsi. Haluan seistä ihmisjoukossa ja ihaillen katsoa sinua tietäen, että haluat olla minun kanssani. Haluan antaa sinun olla kaikkea sitä mitä olet ja edesauttaa sitä. Haluan suuttua lattialla lojuvista vaatteistasi, koska itse teen aivan samaa. Haluan kinata ja neuvotella, luoda myrkyllisiä katseita ja sopia. Haluan, että istut vierelläni automatkalla ja kerrot tarinoitasi – haluan jälleen nähdä sinut silmäkulmastani katsovan minua ja täyttävän minut lämmöllä. Haluan suudella sinua ja tuntea sinun suutelevan takaisin. Haluan halata sinua niin kauan ja niin paljon kuin haluan. Haluan, että tiedät kaiken tämän.

Haluan, että tiedät kuinka sinusta välitän. Puhtaammin ja epäitsekkäämmin kuin koskaan ennen. Ensimmäistä kertaa tiedän, että jos sinulle on parempi olla ilman minua, päästäisin sinut menemään. En ole koskaan tuntenut tällaista epäitsekkyyttä aiemmin. Rakkauteni on ja pysyy. Sinun kanssasi tai ilman sinua. Silti kukaan ei voi viedä tätä minulta. Sinä ja antamasi asiat tulevat aina säilymään mielessäni ja kiitollisuuden tunteena sielussani. Sinä olet tuonut valoa sellaiseen osaan minua, joka aikaisemmin oli hämärässä. Vain sinä. Kuinka kukaan voisi sinua korvata?

Vanha minä -kummitus

Meillä oli oikein mukava viikonloppu saaristossa ystävien ja kylänmiehien (Konsultin sulhasen kaverit) kanssa. Nautittiin hyvästä ruoasta ja juomasta sekä pelattiin ulkona ja sisällä. Muutamien henkilöiden humalatilakäytös tuli yllätyksenä, mutta sitä hämmentävämpänä koin jälkeenpäin omat tuntemukseni.

Viikonloppuna liu'uin ajoittain ah niin helposti siihen tuttuun rooliin, jonka kuitenkin nykyään koen kuuluvan menneeseen elämääni. Vanha rooli on tietyllä tavalla tuttu ja turvallinen, koska tiedän millainen silloin olen ja miten se hahmo reagoi eri asioihin. Ongelma on vain se, että oikea minä ei enää ole sama kuin ennen. Muutos itsessä ei kuitenkaan ole ehtinyt vielä juurtumaan tarpeeksi syvälle, että vanhat mallit eivät alkoholin vaikutuksesta juhlimispuitteissa sitä alleen jyräisi. No, oppiminen tapahtuu hetki kerrallaan ja kärsivällisesti.

Tänään olen menossa kampaajalle. Saa nähdä mitä tulee... Illalla mennään Koiranystäväni kanssa elokuviin ja huomenillalla tapaan toivottavasti taas Valontuojan. Torstaina sitten lähden kotikaupunkiini Pohjanmaalle nauttimaan perheviikonlopusta pitkästä aikaa koko porukalla, kun sisko on palannut Saksasta. Veljellä on kakskymppiset perjantaina ja pitäis keksiä jotain kivaa ja yllättävää lahjaa. Kiva kiva.

Menossa

Keitin tänään pari kananmunaa ja äsken kaataessani pois vedet tajusin, että viimeksi muutama päivä sitten munia keittäessäni, olin laittanut suolaa veteen... Elämä on täynnä tuollaisia pieniä hilpeitä huomioita. Pidäthän silmät auki?

Nyt lähtö huvilalle. Kaikki hoidettu, pakattu ja vähän jännittää. Vieroitusoireita tulossa, kun en näe Valontuojaa muutamaan päivään. No, hyvä opetella jo tässä vaiheessa.

Ikävän tunne on kummallinen, kun sitä ei ole useaan vuoteen kokenut tällä tavalla - samaan aikaan raastava ja onnellinen. Ehkä ikävöiminen on yksi onnellisuuden mittari suhteessa. Jos suhde on onneton, et ikävöi samalla tavalla. Toisaalta nytkin minä ikävöin, vaikka mitään suhdetta ei ole. Tätä pitää pohtia lisää joskus myöhemmin. Nyt on jo kiire.

Syksy tuli

Mun täytyy jotain saada kirjoitettua, ettette te mua kokonaan hylkää. Ei vaan edelleenkään tunnu olevaan mitään sanottavaa, joka ei liittyisi tai johtaisi keskustelua Valontuojaan ja edelleen käsillä olevaan tilanteeseen. Mitään merkittävää muutosta ei ole tapahtunut.

Menneiden kahden viikon kurssi oli antoisampi kuin etukäteen arvelin. Opin ja oivalsin uusia asioita ja nautin aamun harjoituksien tuomasta mielen keveydestä ja kehon viesteistä. Nyt loppua kohti sisälläni on myös avautunut jotain uutta, joka aiheutti ahdistavia unia. Nousi uusia pohdinnan paikkoja ja vaikka se tällä hetkellä tuntuu vaikealta, tulee tuloksena olemaan taas uusi kasvu, uusi tieto ja varmuus. Noista kaikista olen hyvin kiitollinen.

Tulevana viikonloppuna lähdetään Konsultin ja sulhasensa järjestämälle huvilaretkelle. Tulee varmasti olemaan ihanaa, kun jäi itseltä tänä vuonna venetsialaisten (mökkikauden päättäjäiset rannikkoseudulla) viettämättä. Hyvää ruokaa ja seuraa, keskustelua ja ihmettelyä. Terveellistä vastapainoa nykyiselle olotilalle.

Jäsentämätöntä tunteiden selvittämistä

Miksi tuntuu niin vaikealta sanoa mitään? Miksi tuntuu, että mikään mitä suusta ulos tulee ei ole tähdellistä? Miksi tuntuu, etten tiedä mitään ja että se mitä nyt teen on merkityksetöntä? Päässä on pyörinyt jo muutaman päivän tarve tehdä jotain hiuksille. Muuttaa ulkonäköä. Tänään ymmärsin, että viime päivien tuntemukset ja lopulta tämä näennäisesti vähäpätöinen tarve yhdessä kulminoituvat samaan asiaan. Elän murroksen alun aikaa, yhden ajan loppua ja toisen alkua. Jälleen kerran.

Vapaus on ihana asia, mutta ihminen tarvitsee pitemmän päälle kuitenkin jonkunlaista rutiinia elämäänsä. Muuten turhautuu, niinkuin minä osittain nyt - tuntee junnaavansa paikallaan saamatta mitään konkreettista aikaiseksi, tuottamatta mitään, luomatta uutta. Mutta miten hankkia rutiinia, ilman että se riistää vapauden? Tuo on kysymys, johon tämän murroksen myötä toivottavasti ja todennäköisesti tulen löytämään vastauksen.

Hankala olo nykyisen ihmissuhdetilanteeni suhteen ei ota lähteäkseen. Ihastukseni on vahva ja sisältä kumpuaa luontainen halu tehdä asialle jotain, näyttää tunteeni toiselle, hemmotella ja osoittaa arvostusta, mutta silti käteni ovat sidotut. Tahtoisin ottaa ohjat, mutta tietämättömyydessäni ja paljastumisen pelossa olen toisen impulssien armoilla. Minulla ei ole sukupuoliroolia tai muuta toimintamallia, johon tukeutua. Olen vain oma itseni, aivan paljas. En halua pilata mitään ja vaikka menettämisen pelko onkin laantunut, se on edelleen olemassa.

Anada totesi tänään:

"Mutta kun tunnustaa itselleen että kokee välillä menettämisenpelkoa, eikö samalla hetkellä tunne itseään paljon voimakkaammaksi? Jos ihminen hyväksyy omat pelkonsa, eikö hän ole sillä hetkellä päässyt askeleen eteenpäin elämässään?"

Tuo on varmasti totta, mutta itseni tutkiminen ja pohtiminen ovat vieneet minut niin syvälle, etten löydä siitä lohtua, vaikka yritän. Tiedän olevani voimakas, mutta tuon pelon edessä olen heikoimmilllani. Valontuojan menettäminen tuntuu tällä hetkellä niin paljon isommalta. Niin kuin hänet menettäessäni myös hänen herättämänsä osa minussa katoaisi. Järkeni tietysti sanoo, että niin ei käy, mutta siltä vain tuntuu erittäin vahvasti.

Taustalla soi juuri kappale, jonka kuulin matkalla leiriltä kotiin, tilanteessa jossa olin juuri hyvästellyt Valontuojan ja täysin tietämätön tulevasta. En ollut aikaisemmin kuullut färsaarelaisen Teiturin kappaleita soitettavan radiossa, mutta sillä hetkellä kyseisen Prisman kaiuttimista kantautui tuttu laulu. Olin juuri maininnut kyseisen artistin matkalla keskustellessamme ja koko tilanne tuntui enteeltä. Sanat saivat aivan uuden merkityksen ja olo oli lohdullinen: Ehkä sittenkin vielä tapaisimme. En voinut olla hymyilemättä.

"Could I see you one more time, if it's ok, if you don't mind?
I'm the shade of a shadow, baby.
Been thinkin bout you tonight, how sweetly you bring light.
You're the ray of the sun, and I'm the shade of a shadow."

- Teitur, Shade of a shadow (levyltä Poetry & Aeroplanes)

Yhteys henkilölle antamaani nimimerkkiin ja aikaisempiin kuvailuihini on muuten ollut sattumaa tai alitajunnan vaikutusta.

Lyhyt

Kaikki rullaa mukavasti ja samoin kuin muutenkin viime viikkoina: Hieman päämäärättömästi, mutta yrittäen olla turhia huolehtimatta Valontuojan suhteen. Olemme tavanneet yhä useammin, mutta en osaa sanoa, onko se vain väliaikaista. Välillä on kyllä saanut naurahtaa vähän itselleen, kun muun syyn puutteessa alan kaivelemaan sitä, miten kaikki voi olla näin hyvin. Toisaalta tuo ajatus on hyvä pitää taustalla mielessä, koska tosiasia on edelleen se, etten tiedä mitä hän tilanteesta ja ystävyydestämme ajattelee. Minun tunteeni puolestaan eivät ole laimentuneet, vaikka olenkin niihin tottunut. Ja sitä kautta oloni on alkanut tuntumaan aivan uudella tavalla kotoisalta omassa itsessäni.

Kurssi on sujunut alkujännityksestä huolimatta erittäin hyvin. Tänään sain kunnian nauttia gurujin avustuksista moneen otteeseen ja olen niistä hyvin kiitollinen. Niin kuin leirilläkin kävi, olen alkanut vakavasti harkita vielä toiseksi viikoksi jäämistä ja näin tulen todennäköisesti tekemään, mikäli tielle ei nyt sattuisi tulemaan mitään yllättävää. Haave Intiaan matkustamisesta on vahvistunut, mutta saa nähdä miten siinä käy. Elämä on tässä ja nyt - ei kannata liikaa suunnitella.

Sri K. Pattabhi Jois on Ashtanga Yoga

Astanga joogan nyt 91-vuotias guru Sri K. Pattabhi Jois on kiertueellaan saapunut Helsinkiin seuraaviksi kahdeksi viikoksi.

Kysymyksiä ilman vastausta

Aamiainen Valontuojan kanssa oli ihana. Joskus hetkeksi havahdun auvostani miettimään, miten meillä voikin olla niin levollista yhdessä. Kuka tuo on ja mistä se tuli? Minkä takia tunnen näin, miksi tämä meidän yhdessäoleminen tuntuu mulle niin tärkeältä aivan eri tavalla kuin koskaan ennen? Rennolta ja vaivattomalta. Niinkuin sillä olisi joku ylimaallinen merkitys. Tämä ei nyt ole semmosta romanttista höpinää, enkä silti jotenkin onnistu selittämäänkään... Tuntuu kuin meitä sitoisi toisiimme joku salainen näkymätön side. Onko olemassa edellisiä elämiä ja jos niin kuka Valontuoja on minulle voinut olla? Onko meillä joku tarkoitus, jonka tulemme täyttämään ja sitten haihtumaan? Vai onko tämä vain miltä tuntuu, kun molemmat haluavat olla yhdessä ja kumpikin hiljaa tietää sen?

Joka keskustelussamme tajuan meissä olevan lisää samankaltaisuutta. Kuitenkin olemme erilaiset. Yhtenä päivänä kyseenalaistaessani itseäni mietin, tulevatko tunteeni sittenkin siitä, että haluaisin olla kuin hän. Onko ihastumiseni sittenkin ihailua? Pohdinnan jälkeen totesin, että vastaus on ei. Olen ihastunut siihen mitä hän on. Hänen nauruunsa, älyynsä, huumoriinsa, ääneensä, rehellisyyteensä, ajatuksiinsa, kauneuteensa. Siihen mitä minä olen hänen seurassaan, siihen mitä hän saa minut tuntemaan. Siihen kuinka hymy ottaa minut valtaansa meidän erottuamme ja kuinka onnelliseksi minut tekee tieto siitä, että tapaamme pian taas. Haluaisin pitää hänestä huolta, kunnioittaa ja rakastaa, mikäli niin on tarkoitus. Minä en halua olla hän. Hänen luonaan olen vahvemmin minä.

Tapaamisemme jälkeen lähdin tekemään tarveostoksen urheiluliikkeeseen. Ulkona ensimmäinen sadekuuro oli päässyt vauhtiin, joten palasin sisälle kenkäkauppaan ja tein ihanan löydön: vanhanhenkiset hopeiset kiilakorkokengät harmaalla samettirusetilla. Nyt kotona havaitsin erehtyneeni materiaalista (myyjä ei tällä kertaa tiennyt vaan luuli), joten harkinta jatkuu, mutta shoppausvaihteen lähdettyä yllättäen kunnolla käyntiin tein muita onnistuneita ostoja: hajuvesi Stella Sheer (kassalla kerrottiin olevan alennuksessa, kun huomautin kilttinä tyttönä paljon halvemmasta hinnasta), yksi pitsillä koristeltu ja pari tavallista trikooalennustoppia, harmaa villaliivi, musta käyttämätön rypytetty t-paita, varastoon pikkulamppu ja taulunpitimiä. Erittäin onnistunut kierros, vaikka kenkien kohtalo onkin vielä sinetöimättä. Huomenna vasta ollaan menossa shoppailemaan, mutta mulla taitaa olla nyt mittari täynnä.

Vihdoin ukkonen.

Päivän huomio: Alla olevan YouTube-ikkunan play-nappula on muuttunut itsestään pyöreästä nelispyöreäkulmaiseksi.

Pesänrakennusta ja suunnittelua

Tippui äsken verhotanko seinästä. Siis ihan seinästä eli nyt seinässä on reikä. Mä en tykkää näistä edeltävien vuokralaisten viritelmistä, jotka sitten hajoaa käsiin ja joutuu itse korjaamaan. Nyt keittokomeron ikkunassa ei oo verhoa, enkä suoralta kädeltä tiedä, millon sen siihen takasin saan. Ei ole tullut betoniseiniä aikasemmin tilkittyä.

Mä yritän parhaani mukaan pitää tän kämpän kotoisana ja viihtyisänä, mut useimmiten tuntuu siltä, että se on sula mahdottomuus. Liian vähän kaappitilaa ja liian vähän neliöitä. Ja - let's face it - osasyynä se, että en ole maailman siisteimpiä ihmisiä. Edelleen mun ajatuksissa elää aktiivisesti tarve omasta kodista ja aina välillä käyn niitä katsomassa etuovella, mutta ennen sopivan työn löytymistä asunnonosto jää haaveeksi. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu päällimmäisenä olevan niin paljon muuta pohdittavaa, että tollanen projekti ei nyt mahdu kuvioihin. Syyskuussa mennään onneksi Habbo-ystävän kanssa Hietsun kirpparille myymään omaisuutta. Ehkä sitten saan pesän tyydyttävämpään kuntoon.

Viime päivät on kuluneet meksikolaistuneen ystäväni kanssa iltoja viettäen ja kaupungilla pyörien. Sain itseni myös joogaan ja olen päättänyt saada rutiinini takaisin keväisiin uomiin, säännölliseen harjoitteluun ja hyvään oloon. Kesä on ollut kyllä yllättävä ja vauhdikas, mutta syksyä odotellessa kaipaan jo tietynlaista itseni ja elämäni kokoamista. Valontuojan suhteen olo on luottavainen ja levollinen. Aika näyttää mitä tapahtuu. Siinä välissä ehditään viettää aikaa yhdessä ja remontoida uutta asuntoaan. Mitään muuta en voisikaan juuri nyt pyytää.

Tapetilla myös syksyn suunnittelu. Mitä haluan saavuttaa? Miten sinne pääsen? Työnhaun lisäksi haluaisin elämääni jotain konkreettista, vaikka uuden oppimista avoimen yliopiston kursseilla. Leikittelen ajatuksella lähteä Intiaan talvella, mutta talvi tuntuu vielä kovin kaukaiselta. Olen huomannut enemmän kuin koskaan aikaisemmin eläväni tässä hetkessä, näillä edellytyksillä. Etenen askel kerrallaan ja kokonaisuus hahmottuu sitten myöhemmin. Ja kukaan meistä ei voi tietää, miltä lopputulos tulee näyttämään.

Paha pää

Kummallinen päivä. Vetämätön, mutta aktiivinen. Hassua. Motivaation puutteesta huolimatta olen jo tiskannut, pessyt vessan ja hakenut yhtä työpaikkaa, sekä sopinut iltakalenterini täyteen. Vika ei siis ole todellinen vain ainoastaan jotain sisäistä dialogia. Sama ilmiö tulee usein esiin joogassa: pää väittää, että "ei jaksa" ja "jätetään harjoitus lyhyeksi", mutta jos sitä ei kuuntele huomaa sittenkin jaksavansa vaikka kuinka hyvin. Päätä ei kannata aina kuunnella, varsinkaan minun, joka olen itselleni niin lempeä.

Viikonloppuna en tehnyt oikeastaan mitään. Kaupungissa ei oikeesti ollu ketään mun tuttuja. Teki hyvää olla vaan. Tänään ollaan pikkumiehen kans menossa puistoon tapaamaan parikuukautista venäjän toyterrierin ja huoltajaansa. Iltapäivällä sit kahville joogassa alkuvuodesta tapaamani Pohjan(maalta kotoisin olevan)tytön kanssa ja illalla hääsuunnittelukokous Konsultin luona. Ihanaa, et on menoa viime päivien vastapainoks.

Mä oon tosi ilonen, etten polta enää. Siitä huolimatta, että tuo näkymä sisäpihalla istuvasta tytöstä kahvikuppineen ja savukkeineen on ajatuksena houkutteleva. Tiedän just, miltä tuo tuntuu...

Gyllene skor

Råkade se det här inslaget i ett gammalt melodifestivalprogram ikväll och kände mig för en liten stund precis som då jag såg det för första gången. Jag var fem år då. Koreografin, de vita mikrofonerna (som de hade i den svenska uttagningen) och de underbara gyllene skorna. Kommer ihåg hur jag dansade förtrollad framför tv:n - ni vet, hur barn dansar och mitt i allt pausar, stirrar och ler, för att sen fortsätta med gungandet. Året var 1984.

En gång var man ung och oskyldig och kunde leva i stunden. Målet är att vara det igen, varje dag, oavsett åren och allt som hänt. Och jag vill tro att man kan.

Luulo ei ole tiedon väärtti

Masentavana torstaina kävi sitten niin, että puhelin piippaili. Olin silloin Koiranystävän kanssa kaupungilla ostosten jälkeisillä kahvitteluilla ja hän oli lähdössä kotiin, joten minulle sopi tavata. Yht'äkkiä kaikki värit olivat kirkkaampia ja maailma täynnä mahdollisuuksia.

Mentiin kahvilan sisäpihalle istumaan ja keskusteltiin ihmissuhteista. Mulle selvisi, että hän ei todennäköisesti ole omalle kohdalleen naiskumppania harkinnut, mutta en tiedä onko se poissuljettua. Sen kuitenkin sain tietää varmasti, että hän haluaa viettää aikaa mun kanssa, ja se on kaikki mitä mä haluan tällä hetkellä. Jos jotain on tapahtuakseen, se oikea hetki tulee vastaan jossain vaiheessa. Jos ei, niin sitten asia selviää jollain muulla tavalla. Ihanaa, että mun ei nyt enää tarvi miettiä sitä, oonko mä jotenkin liian painostava tai yliaktiivinen. Ens viikolla mennään joku päivä aamupalalle ja sitten viikonloppuna Flow06 -festivaaleille.

Kuuma viikonloppu tulossa ja mulla ei oo mitään suunnitelmia. Kummallinen olo, kun tällasta tilannetta ei oo hetkeen ollu. Pitäs tietenkin siivota, mutta ei ihme kyllä jotenkin nappaa.

Negative on Suomen paras bändi!

Copy-ystäväni soitti mulle eilen ja juteltiin kauan. Oli lukenut blogia ja todennut, että on asioita, joista ei oo vielä keretty keskustella. Tapahtumia ja tunnelmia kertoessani huomasin ääneni ensin vapisevan ja sitten puhkeavani itkuun. Tämä tuli ystävälleni yllätyksenä, koska hänestä kirjoituksissani on niin positiivinen lataus. Kirjoitanko vakuuttaakseni itseni siitä, että kaikki on hyvin vai koenko tarvetta kaunistella asioita? Uskon, että kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto, mutta ehkä joskus olisi hyvä puhua suunsa puhtaaksi myös niistä negatiivisista ajatuksista.

Leirin jälkeen olen käynyt kerran joogassa. Tällä viikolla olen ollut ahdistunut ja allapäin. Viime sunnuntain puheista huolimatta minua ei ole soiteltu kahville ja se saa minut vaipumaan epätoivoon. Jos hän ajattelisi niinkuin minä, hän haluaisi tavata ennen viikonlopun matkaansa. Tämä on viimeinen mahdollinen päivä ja tiedän, että hän ei soita. Ja tämä kaikki tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä sitä, että hän ei jaa tunteitani. Tuosta aiheutuva suru on tällä hetkellä suuri. Syy siihen on luonnollisesti se, että hän on ainutlaatuinen ja ehkä jopa ainutkertainen.

Mutta negatiivisuudella mä en saavuta mitään. Jos kirjoitan negatiivisesti, alan myös ajatella negatiivisesti, kaivan itselleni kuoppaa aina vain syvemmälle. Maailma ei pyöri mun ympärilläni eivätkä murheeni ole sitä luokkaa, että niistä pitäisi numeroa tehdä. Olet ihastunut ihmiseen, joka ei tunne samoin - entä sitten? Mä en voi muuttaa tilannetta hänen puoleltaan yhtään sen enempää kuin hänkään. Nyt ollaan tässä ja lopulta kaikki selviää. Tottakai menetys sattuu, tällä kertaa enemmän kuin joidenkin muiden kohdalla, mutta ethän voi todella menettää sellaista, mitä sinulla ei koskaan ollut. Mulla on nyt tietynlainen haavekuva siitä mitä voisi olla, mutta se ei ole todellista. Tunteet on todellisia, mutta nekin muuttuu.

Kiitos kysymästä

Olen tässä miettinyt vastausta Partyflickanin viime postaukseeni esittämään kommenttiin. Pohdittuani tovin tajusin, että mitään tarvetta viralliselle kaapista ulosastumiselle ei ole. Jokainen kanssani seksuaalisuudesta keskustellut tietänee mun käsityksen siitä, että rakastun ihmiseen kokonaisuutena, enkä siihen pakkaukseen, jossa hän eteeni tulee. Viime syksynä itseäni tutkiskellessani ja ihmisten kanssa keskustellessani tajusin, että tämä poikkeaa monien muiden tavasta ajatella ja että sille on olemassa nimikin: Biseksuaalisuus.

Ote muistikirjastani 23.8.2005:
"Ju mer jag tänker på det, desto klarare blir det för mig. Jag har nog alltid varit intresserad av båda. Män är bara lättare. Men är det också därför jag attraheras av män som inte uppfyller den... - eller nej, inte så - som är annorlunda, mera androgyna eller på något sätt inte automatiskt passar in i den traditionella mansrollen? Är det för att jag själv aldrig har upplevt att jag helt passar in i kvinnorollen? [tar upp några exempel från mitt förflytna] - Need I say more?"

Tästä ymmärryksestä huolimatta olin jostain syystä vahvasti siinä uskossa, että kohdalleni ei tulisi naista, joka herättäisi minussa romanttisia tunteita. Ja näin ei ollut koskaan todella tapahtunutkaan ennen Valontuojan astumista elämääni.

Mitään tarvetta kaapista ulos astumiselle ei siis ole, koska tavallaan naiiviuudessani en ole tajunnut sinne sulkeutua - luulin aina muiden edes perustavalla tasolla jakavan ajatukseni. Aika paradoksaalista, että näiden nykyisten tunteiden tultua esiin ymmärrän paremmin kuin koskaan ihmisiä, jotka sanovat etteivät tunne näin. Aikaisemmin ehkä ajattelin olevani vain muita avoimempi, mutta nyt kun tiedän tunteiden laadun, niiden olevan yhtä vahvat kuin koskaan vastakkaista sukupuolta kohtaan tuntemani, myös ymmärrän, että tällaista muutkaan eivät voisi sivuuttaa. Minä vain olen erilainen, erityinen.

Olen aina ollut juuri tämä ihminen, vaikka nyt olenkin löytänyt itsestäni uusia puolia. Ne ovat aina olleet tässä. Olen myös ollut rehellinen siitä kuka olen. Vastaan minulle esitettäviin kysymyksiin rehellisesti, vaikka joskus myös tilanteen mukaan valikoiden. Kerron asiat sitä mukaa, kun tulevat puheeksi, jos muuhun ei ole tarvetta. The truth will set you free...

Ystävieni reaktio ihastumiseeni on ollut tietyllä tavalla yllättävä. Yksikään ei ole ihmetellyt asiaa ja erään reagointi on luonnollisessa kannustavuudessaan jopa vaatinut minulta totuttelua. He tuntevat minut ja hyväksyvät minut aivan sellaisena kuin olen. Samalla koko prosessi on osoittanut minulle miten ihania, suvaitsevaisia ihmisiä olen ympärilleni kerännyt elämäni aikana. Rakkaan perheeni kanssa tiedän suhteeni vain parantuvan vuosien saatossa. Toisaalta uskon heidän jo tietyllä tasolla tietävän asiasta. Tänään muistin äitini udelleen keväällä eräästä bileissä tapaamastani tytöstä, että onko tuleva kahvittelumme treffit. Sanoin ettei ollut, mutta "kiitos kysymästä!".

Epävakaista

Kävin eilen bussilla Ikeassa ja löysin himoitsemani tyynynpäälliset. Syy Ikeaan lähtöön ei kuitenkaan ollut sisustamis-/kodinuudistusvimma, vaan rakkaiden ystävieni tapaaminen. Anna ja perheensä olivat lomamatkalla ostamassa tarpeita uutta kotiaan varten. Entisessä asuinkaupungissani olimme tekemisissä paljon ja läheisesti ja nyt, välimatkasta ja yhteydenpidon vähyydestä huolimatta, tunsin saman ihanan yhteenkuuluvuuden tunteen heidän seurassaan. Nämä ovat minun laumaani.

Illalla soitin ja vastauksen uupuminen pisti käyntiin piinaavan epävarmuuden vauhdittaman pelon. Olin jo täysin vakuuttunut siitä, että edellisiltainen avautumiseni oli saanut palat loksahtamaan paikoilleen, hänet ymmärtämään tilanteen laadun ja välttelemään minua, kun iäisyyden kärsimyksen jälkeen puhelin soi ja asialle selvisi pahoittelujen kera täysin luonnollinen selitys. Tapaaminen toivottavasti tällä viikolla.

Tänään heräsin jumalaiseen uneen, joka on tehnyt päivästäni synkän ja vetämättömän. Kuinka saisinkaan taottua päähäni, että a) mikäli hän tuntee samoin, tilanne on ok ja b) jos ei, sillä ei oikeastaan ole väliä (koska silloin tapahtumasarja on ollut tarkoitettu minun kasvamiseeni)? Olen niin auttamattomasti tunneihminen, että tuo tuntuu täydeltä mahdottomuudelta.

Millainen on Frida?

Napattu LadyKilleriltä (ja hitusen muokattu).

Sinä joka luet tätä, kuvaile minua yhdellä sanalla
- siis vain yhdellä.

Sen jälkeen voit laittaa tämän omaan päiväkirjaasi,
jos sellaisen omistat,
jotta näet mitä muut ajattelevat sinusta...

Pieni askel

Käytiin syömässä Fredalla sijaitsevassa nepalilaisessa ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja seura... valloittavaa. Syödessä juteltiin tärkeistä aiheista. Meillä on paljon yhteistä. Toivottavasti tuo on asian laita, eikä vaan mun ihastuneen mielen luoma harhakäsitys. Keskustelut tasoittavat tietä totuuden julkituloon. Itse asiassa kerroin osan totuutta. Hänen kantansa on minulle kuitenkin vielä aivan auki.

Mentiin elokuviin. Käytiin ostamassa irtokarkkia. The Break-Up oli hyvä, mutta muistutti alussa semi-ahdistavasti mun entistä suhdetta. Onneksi sitä ei enää ole. Käännyin elokuvan loppupuolella katsomaan häntä, enkä meinannut saada katsetta enää irti. Sinua en halua menettää. Kyynelten kerääntyessä silmäkulmiin pakotin kokoamaan itseni. Kyseinen filmi ei ollut sopiva liikuttumisen verukkeeksi.

Lähdimme kävelemään Tennispalatsilta. Juteltiin huomisesta. Minä en halunnut hänen lähtevän, mutta en aikonut estääkään. Kysyin onko hän lähdössä kodin suuntaan. Hän sanoi olevansa, mikäli en halua mennä johonkin istuskelemaan. Sanoin, etten halua pidätellä, mutta mielelläni voisin jotain vielä tehdä. Lähdimme kävelemään Mannerheimintietä etelään. Baarin kulmalla ehdotin, että voisimme vaihtoehtoisesti mennä meille ja kävelylle pikkumiehen kanssa. Hänestä se oli hyvä idea.

Erotessamme sain lopulta ehdotettua, että tapaisimme huomenna ja sovimme niin. "Soitellaan", hän sanoi. Ja minähän soitan.

Varoitus: Juonipaljastus

Luin eilen loppuun sen Hornbyn kirjan. Päätös oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Ei sillä tavalla, että kirja olisi loppunut huonosti tai väärin, vaan mä en ihan oikeesti nyt ymmärrä, että mitä sillä tarkoitetaan. Mä en tiedä miten kirja loppui. Vähän noloa. Tässä kuitenkin viimeiset lauseet, jos joku voisi ystävällisesti valottaa asiaa.

David on kertojan aviomies ja vaimo on harkinnut eroa koko kertomuksen ajan. Ulkona on kolmatta päivää raivokas kaatosade ja vettä alkaa valua sisään ikkunoista perheen syödessä päivällistä alakerrassa. Ikkunan edessä oleva kaivo on tukossa ja sitä tyhjentäessään David näkee, että toisessa kerroksessa olevan huoneen ulkopuolella oleva räystäs ei myöskään vedä. Nyt pitävät koko perheen voimin kiinni miehestä, joka roikkuu pojan huoneen ikkunassa kaivamassa pois tukkivia lehtiä:

"Min familj, tänker jag, bara det. Och sedan: jag klarar det här. Jag kan leva det här livet. Jag kan, jag kan. Det är en gnista jag vill vårda, ett livstecken i det döda backteriet; men i alldeles fel ögonblick ser jag en skymt av natthimlen bakom David, och jag ser att den är fullständigt tom."

Ilta jännittää, mutta ei jännitä. Tiedän, että hänen seurassaan minulla tulee kuitenkin olemaan luonnollinen ja rento olo. Itsetunnonkohotusrituaali on silti varmuuden vuoksi käynnissä: Tukka pesty ja kuivattu, keho ja kasvot kuorittu ja kosteutettu, enää vaatteiden valinta, manikyyrintynkä ja meikkausosa tekemättä. Tulee varmasti mukava ilta.

Om Tommy

- - -

Minä haluaisin kulkea
alastomampana kuin yksikään olio,
vailla kuorta, ilman muureja
kyllin kauan tullakseni kyllin kauas,
Ystäväni,
sinne saakka missä on paikka
nimeltä Me

- Tommy Tabermann

- - -

Tommy kävi lukioaikanani äidinkielentunnillani. Istuin eturivissä muutaman metrin päässä ja kuuntelin intensiivisesti tätä kiehtovaa ihmistä. Tabermannin runoja lukiessa mieleeni tulee aina lisämausteena se sisäänporautuva, lempeä, tutkiva katse, jonka hän loi kertoessaan tarinaansa. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja kuvailla. Tämä kolahti.

Who am I kidding?

Puhuin äsken Valontuojan kans kauan puhelimessa. Mennään huomenna syömään ja elokuviin.

Tässä jonain päivänä mä saan tietää miten tässä käy. Siihen asti yritän vaan elää hetkessä ja nauttia.

Siis paino sanalla yritän...

Yeah, right.

Uutisissa tänään...

Eilisilta kului mukavasti ensin Teekkariystäväni tavaten kahvin merkeissä ja sitten koiria ulkoiluttaen Koiranystävän kanssa. KY totesi osuvasti meidän istuessa tihkusateessa penkillä katsomassa benjihyppyjä, että koko tilanne kertoi aika paljon tämän kesän säistä - oli kuin sadetta ei olisi ollutkaan, kaikki jatkoivat mitä olivat tekemässä, kukaan ei kiirehtinyt sisään.

Tänään olen yksin, siis en ole tapaamassa ketään ja kaikki tuntuu olevan jossain matkalla. Tuntuu hyvältä, vaikka sade ei vienytkään jo eilen tullutta päänsärkyä. Heräsin aikaisin ja menin joogaan. Päätös nousta sängystä oli todella vaikea, mutta yllätyin itsekin sitä määrätietoisuutta, jolla noustuani hoidin aamutoimet, käytin koiran ulkona ja lähdin matkaan. Kuten yleensä, tuota päätöstä ei tarvinnut katua ja jälkeenpäin oli mahtava olo.

Sittemmin olen maannut sohvalla lukemassa koukuttavaa kirjaa (Nick Hornby, En god människa), ottanut nokoset ja vähän imuroinut. Joogaleirin tähän asti ehkä näkyvin vaikutus arkeen on ollut töllön päällä olon ja katsomisen merkittävä vähentyminen. Päivän agendalla on vielä lisää lukemista, siivousta, kaupungille menemistä ja toivottavasti ainakin kenkien osto. Kaikelta matkustukselta tajusin toissapäivänä missanneeni kaikki alennusmyynnit, muutamaa Saksassa tehtyä heräteostosta lukuun ottamatta. Illalla näyttää tulevan tv-elokuvat niin myöhään, että mennään sen sijaan pikkumiehen kans pitkälle fiilistelykävelylle nauttimaan kesäillasta.

Päivän kohokohta oli kuitenkin, kun ystäväni Konsultti soitti ja kysyi haluaisinko ottaa vastaan tehtävän toimia kaasona hänen häissään. Vaikka olin jo tuota pyyntöä ennen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Hääorjaksi, eikä tehtävä sinänsä siitä merkittävästi muutu, otin kunnian hyvin otettuna ja liikuttuneena vastaan. Olen toiminut kaasona muutaman kerran aikaisemminkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun asun morsiusparin kanssa samassa kaupungissa ja näin ollen voin osallistua järjestelyihin täysillä. Mä olen koko jutusta niin fiiliksissäni, että vaikeeta pysyä nahoissa ja olla cool. Tästä tulee niin hyvä juttu. (Ihanaa, että osaa elää mukana ja olla vilpittömästi onnellinen toisten puolesta.)

Vilustuin leirillä ja sain kunnon flunssan, jota sitten podin kotona vanhempien luona ollessani viime viikolla. Jostain syystä yskiminen on vain jatkunut ja tänään viimein tajusin, mistä on kyse. Lähtiessäni edelliseltä asuinpaikkakunnaltani työterveyslääkäri antoi mukaan sairaskertomuksen ja röntgenkuvat, jotka mun tuli viedä mukanani terveyskeskuslääkärille jatkotoimenpiteitä varten. Ongelma ei ole vakava ja se saadaan hoidettua pienimuotoisella leikkauksella, mutta lääkäriin en ole vielä mennyt. Yskä on siis tuon ongelman oire - hermot kertovat aivoille, että "nyt siellä on limaa" ja "köhi nyt jo ulos". Mua ei ole koskaan nukutettu tai leikattu ja ajatus todennäköisesti kauhistuttaa minua niin, että olen kerta toisensa jälkeen unohtanut koko asian. Tässä mainittakoon, että tällainen käytös on mulle hyvin epätyypillistä ja tärkeät asiat hoituvat yleensä mahdollisimman nopeasti kuntoon. Pointti kuitenkin se, miten helposti sitä voi tiedostamattaan, ehkä alitajuisesti, siirtää vaikeat tai epämiellyttävät asiat sivuun. Herää kysymys, kuinka usein noin tulee tehtyä?

Sadetta odotellessa

Oltiin eilen drinkkibaarissa kihlaparin kanssa juhlistamassa jälleennäkemistä ja vaihtamassa kuulumisia. Oli erittäin mukavaa, mutta sekään ei onnistunut hälventämään minussa tällä hetkellä pesää tekevää kummallista tunnetta. Olen iloinen ja onnellinen, olen surullinen ja epätoivoinen. Olen rohkeampi kuin koskaan, mutta pelkään. Tyytyväisempi, mutta epävarmin.

Eräs ystäväni muistutti minua eilen siitä, että jotkut ihmiset tulevat elämään vain lyhyeksi aikaa täyttämään tietyn tarkoituksen. Mieleeni tuli heti muutama ihminen vuosien varrelta, joiden tehtävän näin jälkikäteen ymmärrän olleen johdattaa minut siihen virtaukseen, johon nyt olen antautunut. Vasta nyt olen valmis, ainakin toivon niin. Samaan aikaan kun ajatus on kannustava ja lämmin, se tuo mukanaan mahdollisuuden, että nyt elämääni astunut ihminen on vain läpikulkumatkalla. Kuin tumma harso laskeutuisi päälleni.

Sisäpihalla on vaatteita kuivumassa jo kolmatta päivää. Joko pyykkääjä todella tykkää pinkin ja vaaleanpunaisen eri sävyistä tai sitten on käynyt hassusti. Koivunoksat ovat painavat ja ilma harmaa. Yleensä näkisin tämänkin kuvan kauneuden, mutta nyt se tuntuu kovin kaukaiselta. Haluan takaisin hänen luokseen, vaikutuskenttänsä sisään, valoon...

Sähköposti. Sisältä kuohuu yli suloinen tunne. Voi itku.

Jäässä

Motivaation puutteen määrä on tänään huipussaan. Ei kiinnosta tehdä mitään tähdellistä. Väsyttää. Tosi asiassa syy on varmasti enemmänkin intensiivisen ajatustyön aiheuttamasta uupumuksesta kuin laiskuudesta, mutta lopputulos on sama. Nyt ei nappaa mikään muu kuin sohvalle asettuminen kirja kädessä - matkalaukun purkaminen ja ruoanlaittosotkun siivoaminen saa odottaa. Hetken levättyäni ehkä jaksan taas. Ja huomennahan on tunnetusti uusi päivä.

Eilen käytiin Koiranystäväni (siis nää mun nimimerkit on todella heikoissa kantimissa - voisko jokainen asianomainen ilmoittaa mulle, millä nimellä haluaa itseään kutsuttavan, että mä säästyn vaivalta?) kanssa kahvilla, lounaalla ja sitten kävelyllä rannassa pikkumiehen kanssa. Niissä merkeissä meni lähes koko päivä. Ihanaa. Onnistuttiin kerrankin valitsemaan ruokapaikaksi ravintola, jossa ei oltu koskaan käyty (Virgin Oil & Co.) ja oltiin itsestämme tosi ylpeitä. Tavoitteena meillä on alkaa laajentaa repertuaaria vanhoista tutuista paikoista uusiin ja jännittäviin. Hyviä kahvila- ja ravintolavinkkejä Helsingin keskustasta voi mielellään laittaa tulemaan kommentteihin, kiitos!

Illalla mennään drinkille vasta kihlautuneen ystäväni kanssa. Kesämenot on osuneet siinä määrin ristiin, että me on taidettu nähdä viimeksi kesäkuun puolivälissä. Ei, nyt on kyllä pakko siirtyä vaaka-asentoon, että illalla jaksaa olla paikalla muutenkin kuin fyysisesti.

Matkalta kohti totuutta

Olen viime päivinä muutaman kerran lueskellut edellisiä kirjoituksiani kykenemättä kuitenkaan tuottamaan mitään uutta. Viime aikojen tapahtumista johtuen itse-sensuuri iskee, enkä tiedä miten kertoa asioita paljastamatta niitä osia, joita en vielä saata tuoda päivänvaloon. Voin kuitenkin kertoa, että aikaisemmin ounastelemani suuret ja merkittävät tapahtumat, muutokset, mahdollisuudet, ovat realisoituneet tavalla, jota en ollut osannut odottaa. Elämisen yllätyksellisyys on tiputtanut jälleen nöyränä polvilleen, palauttanut kunnioituksen suurempaa viisautta kohtaan - sitä mitä kohti me elämissämme kurotamme ja kasvamalla pienin askelin teemme matkaa.

Kun blogia perustaessani päätin sille otsikon, en olisi voinut tietää kuinka oikeaksi se osoittautuisi. Varmaankin toivoin, mutta en osannut aavistaa. Kuukausi sitten sanoin "Ihanaa tämä elämä", mutta vahvemmin kuin koskaan tunnen nyt sen mykistävyyden, hämmentävyyden ja arvaamattomuuden. Vaikka ihanaa se on näistä huolimatta. Aina.

Hetkinä jolloin ei pysty luottamaan omaan arvostelukykyynsä ja kyseenalaistaa mielenterveytensä, ei ole mitään parempaa kuin ystävä langan toisessa päässä tai nenän edessä vakuuttamassa siitä, että on väärässä, kuitenkaan mitään vähättelemättä ja aivan rehellisesti. Kiitos.

Hetkiä

Hän esittelee minulle kotikulmiaan, kertoo läheisestä kahvilasta nauraen ja sanoo, että meidän pitää mennä sinne kahville. Lauseessa on välähdys tulevasta, lupaus jälleennäkemisestä. Se täyttää sydämeni valolla ja katson vierelläni kulkevaa olentoa. Silmäni kostuvat enkä edelleenkään tiedä tarkalleen miksi: Onnesta, Toivosta, Pelosta vai Häpeästä? Haluan pois.

Raitiovaunu lähestyy pysäkkiä kaarteesta. Nopeus pelastaa minut. Nopea halaus, nopea kiitos ihanasta illasta, nopea hymy hänen mainitessaan seuraavasta tapaamisesta... Kiirehtiessäni ovelle hänen kätensä liukuu omaani ja siinä kaikki pysähtyy, vaikka vain ohimenevän hetken. En halua irrottaa, haluan jäädä siihen, haluan että hän haluaa minun jäävän. Häpeä täyttää minut. Lähden karkuun, vaikka hän ei sitä tiedäkään. Sisällä olen turvassa.

Ikkunasta ulos katsoessani tajuan, että ihminen jota pakenen istuu siinä. Minä itse.

Avoimin odottavaisin mielin

Joogaleiri alkaa huomenna. Seuraavat kaksi viikkoa tulevat varmasti olemaan mielenkiintoiset ja silmiä-avaavat, mutta johtuen nykyisestä rapakunnostani oikeasti vähän pelottaa. Viime kuukausien reissaamisesta johtuen jooga on jäänyt aivan liian vähälle, eli lähes olemattomiin, eikä reipas liikkuminen uusissa kaupungeissa kuitenkaan oikein korjaa tilannetta. Noh, täytyy taas harjoitella kärsivällisyyttä ja elää tässä hetkessä, näillä edellytyksillä - ottaa kaikki vastaan avoimin mielin.

Tavoitteena on, että tuleva intensiivijakso on sykäys uudistuneeseen terveempään elämään ja palautus takaisin siihen arkeen, josta sain nauttia koko kevään. Vaikka on tuntunut vähän siltä, että leiri tulee nyt vähän huonoon paikkaan, niin se tosi asiassa tuskin olisi voinut sopia paremmin. Juuri tällä hetkellä tarvitsen opastusta matkalla takaisin itseeni, jotta voin löytää takaisin harmoniseen ja tasapainoiseen olotilaan. Vastaukset löytyvät lähes aina sisältä.

Matkalukemisina otan mukaan seuraavat teokset.

• Sri K. Paddabhi Jois, Yoga Mala
• Petri Räisänen, Astanga
• Hanne-Vibeke Holst, Kronprinsessan
• Janet Evanovich, To the Nines
• Paulo Coelho, 11 minuuttia
• Liza Marklund & Lotta Snickare, Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan

Skaala on laaja ja se mitä luen ja missä järjestyksessä riippuu täysin fiiliksistä. Joogakirjat ovat toki tuttuja jo entuudestaan. Kaikki muu ajanviete tulee olemaan minulle yllätys, koska en ole ollut mukana aikaisemmin. Lisäksi en tunne leiriltä kunnolla ketään, mikä osaltaan lisää jännitystä. Niinpä koen olevani jälleen tilanteessa, jossa tulevilla ajoilla, päivillä ja viikoilla, on kaikki edellytykset tuoda mukanaan jotain suurta ja merkittävää. Ihanaa tämä elämä.

Oikein mukavia tulevia helleviikkoja!

Hakusanoja ja elämäniloa

En tiedä onko kukaan reagoinut tuohon sivusarakkeeseen ilmestyneeseen listaan tähän blogiin johtaneista hakusanoista. Idea niiden tsekkaamiseen tuli Lotan (Backlund) blogista ja aloin sitten keräilemään omaksi huvikseni.

Joka kerta, kun lisään listaan uuden haun, mieleeni tulee se tapa, jolla exäni jäi kiinni petturimaisesta käytöksestään suhteemme loppumetreillä. Eron esille tulemisen illan jälkeisenä päivänä uutta kämppää katsoessani, löysin tietokoneen hakuikkunasta sanat how to flirt, eikä siinä montaa sekunnin murto-osaa tarvittu, että tajusin mistä on kyse. Silloin kamalaa, mutta tavallaan todella tyydyttävää: Raukka luuli pystyvänsä huijaamaan ja pitämään kaiken salassa, mutta toisinpa kävi. Sain tuon tapauksen aloittamassa prosessissa selville kaikki ne teot ja asiat, joihin intuitioni oli minulle jo kauan aiemmin kertonut hänen olevan kykenevä.

Mutta ihanaa noissa hakusanojen listaan lisäilyssä on, että vaikka yllä mainittu ajatus tuleekin mieleen, se ei enää satu. Mä vaan naurahdan mielessäni ja hymyilen - ja sitten matka jatkuu. Katkeruudesta ja vihasta ei oo kellekään mitään hyötyä ja itselle vain haittaa. Mutta niistäkään ei pääse eroon pakottamalla. Allt blir bra till slut, se on yks mun ohjenuora elämässä. Kaikki kääntyy parhain päin, vaikka sitä ei joka hetki uskokaan. Pitää vain muistaa olla kärsivällinen itsensä kanssa ja antaa prosessille aikaa.

Tänä iltana vietimme yhdessä Koiranystäväni kanssa noin 3 viikkoa myöhässä rakkaan Konsultti-ystävämme syntymäpäiviä kuohuviinin, mansikoiden ja kermavaahdon sekä juustojen ja keksien kera. Istuessamme parvekkeella keskustelemassa pehmoisia ja vakavia koin hetken, kun tilanne täytti minut kokonaan. Olen äärettömän kiitollinen, että minulla on heidänlaisiaan ystäviä aktiivisesti elämässäni. Tämä tunne tietysti sisällyttää kaikki ne ihmiset, jotka ovat lähellä sydäntäni, vaikka eivät paikalla olleetkaan. Joskus minua mietityttää voinko koskaan antaa takaisin yhtä paljon kuin mitä he kaikki minulle antavat. Tai saanko koskaan kerrottua kuinka tärkeitä he minulle ovat. Oleellista on kai se, että muistaa yrittää.

Seisoin keittiössä nauramassa ääneen vieressä samaan aikaan lehteä lukevalle ja kasari-biisin tahtiin tanssivalle Koiranystävälleni. Hän totesi, että mua on kyllä niin helppo viihdyttää ja oikeassa varmaan onkin. Mä valitsen nähdä kauniita asioita elämässä ja sitten nauttia niistä hetkistä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Yritän olla niinkuin lapset, joita näkee toreilla: ne, jotka juuri ovat nähneet pulun, tarkkailleet sitä hetken ja lähtevät sitten hullun kiilto silmissä ilosta kirkuen juoksemaan lintua kohti. Sitä intensiteettiä ja keskittymistä tähän hetkeen ei näe tarpeeksi usein aikuisilla. Ehkä niissä hetkissä pitää päästää irti, vapauttaa itsensä kontrollista ja kurista, antaa ulkopuolisten nähdä maskin taakse. Olisihan se kauheaa, jos joku saisi nähdä - siinähän menisi pian uskottavuus... Vai menisikö sittenkään?

Yksin, mutta ei yksinäinen (ainakaan vielä)

Oon varmaan joskus aikaisemmin maininnut, että Pohjanmaalta Helsinkiin muutto oli mulle henkinen nuorennusleikkaus ja tänne tultuani on ollut helpompi hengittää. Osittain tämä johtunee siitä, että aikaisemmin ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä elivat parisuhteessa lapsilla tai ilman, eli täysin erilaisessa elämäntilanteessa, sekä toisaalta siitä, että tuollaiseen kaupunkiin ihmiset joko jäävät tai palaavat perustamaan perhettä, mikä aiheuttaa painetta niille, jotka eivät koe siihen malliin sopivansa. Tottakai ilmaisen asian vähän kärjistetyksi, jotta pointti tulee esille. Nykyisessä elämässäni koen pian 27 vuotisesta iästäni huolimatta olevani nuori ja elinvoimainen ihminen. En koe painostusta vakiintua tai hankkia perhettä - halu on sitten ihan toinen asia.

Eilisessä sinkkuelämää jaksossa käsiteltiin elämän suuria rakkauksia ja yksinjäämisen pelkoa, mikä varmasti siivetti exäni öistä vierailua. Unessa hän oli kasvanut ja halusi minut takaisin, mutta minä en voinut edes katsoa häneen päin ja olin aivan varma siitä, että meillä ei olisi yhteistä tulevaisuutta. Lohdullinen uni sinänsä, mutta muistutti tietyistä parisuhteeseen ja tulevaisuuden suunnittelemiseen liittyvistä tunteista, joita sinkkuihmisenä ei saa kokea.

Heräsin aamulla puhelimen soittamaan Marzi Nymanin Outoon tyttöön ja jouduin jälleen kerran selittämään lehtimyyjälle, että minulle ei ole lapsia, eikä ole koskaan ollutkaan. Erehdyin joskus vuonna 1 tilaamaan Vauva-lehden näytenumeron ja sen jälkeen kaiken maailman lasten kirjakerhot ovat soitelleet ja udelleen jälkikasvuni ikää, vaikka ovat pahoitellen luvanneet korjata minut pois listalta. Mieleen tuli miten pahalta voisikaan tuntua, jos olisi menettänyt lapsensa tai muuten vain yrittänyt lasta tuloksetta ja sitten joutuisi kerta toisensa jälkeen kärsimään. Aamupäivällä postiluukusta sitten putosi lopullinen pommi: Kotikaupunkini eri instanssit kutsuvat minut "KOTIIN, aiheena paluumuutto" -infotilaisuuteen, jossa käsitellään muun muassa "työllisyystilannetta, palvelutarjontaa, asumista, päivähoitoa ym kiinnostavaa". Mä olen sit vissiin jo sen ikäinen, että kuvioissa pitäisi kaiken järjen mukaan olla parisuhde ja ainakin suunnitelma perheenlisäyksestä.

Vaikka mulle on ihan selvää, että kaikki on kohdallani hyvin ja viihdyn tässä elämässä juuri tällä hetkellä, tuollaisessa tilanteessa sitä luonnostaan kyseenalaistaa oman olonsa. Onko minussa jotain vikaa? Pitäisikö minun kuitenkin ryhtyä tavoittelemaan noita yhteiskunnan sosiaalisia normeja, ydinperhettä ja arkea? Jokaisen ihmisen sisällä on varmasti riittämättömyyden ja yksin jäämisen pelko. Kyllä mua pelottaa, että mun elämään ei koskaan tule sellaista ihmistä, joka jaksaa kattella mua sellaisena kuin olen. Siitä huolimatta olen kokemusteni pohjalta sitä mieltä, että mun täytyy kyetä itse tekemään itseni onnelliseksi. Avaimet onneen on mun käsissä, vaikka ne niin mielellään lykkäisi jonkun toisen, vaikka sitten sen valkoisella hevosella ratsastavan prinssin, kouraan. Elämästä ei tule mitään, jos vain ikuisesti haikailee jonkun tavoittamattoman olemisen muodon perään ja esimerkiksi jättää asioita tekemättä tai kokematta siksi, että ne eivät ole järkeviä "jos vaikka pian tapaan jonkun ja sitten sitä-ja-tätä". Suurin osa asioista ei ole peruuttamattomia. Jos päätän ostaa asunnon voin aivan hyvin myydä sen ennen kahden vuoden asumista ja muuttaa vaikka ulkomaille, vaikka se ei taloudellisesti kannattavaa olisikaan. Elämää pitää elää priorisoiden ja oman tahtonsa mukaan. Se miten henkilö priorisoi on sitten ihmisestä ja elämäntilanteesta kiinni, mutta tärkeintä on että kyseessä on oma priorisointi, eikä muiden tahtojen ja ulkopuolisten tahojen halujen, tarpeiden ja vaatimusten tyydyttämistä pelkästään siksi, että niin kuuluu tehdä. Elämä on elämistä eikä elämisen suunnittelua varten.

Matkakertomus osa 1

"Unnar mig själv ett ostsortiment och en liten flaska rödvin. Känner mig som en lyxig kosmopolit då jag långsamt njuter av varje bit och undersöker Stockholm från högt ovan. Glömmer svettlukten som kommer från killen bredvid. Skiter fullständigt i mannen som med jämna mellanrum sparkar mig i ryggstödet. Bryr mig inte ens om att (bords-)vinet är av kylskåpstemperatur. Bara njuter. Vinet tar ju alltid slut för tidigt, men jag tror inte att det egentligen beror på den konsumerade mängden. Vinet tar alltid slut för tidigt - det är en grundläggande sanning."

Kokonaisuudessaan kymmenen päivää kestänyt matka tuntui kuukaudelta. Näiden päivien sisältämien hetkien, ajatusten, kosketusten ja tunteiden läpikäyminen oli antoisa, kasvattava ja raskas kokemus. Kaikki matkaa edeltäneet pelonsekaiset odotuksen tunteet olivat paikallaan, mutta lopputulos oli tietyllä tavalla yllättävä. On joka kerta yhtä uskomattoman huojentavaa ja tajunnanräjäyttävää huomata, että varma tuho ei tullutkaan, vaikka siitä oli niin varma. Erilaiset mahdolliset skenaariot etukäteen analysoineena sitä luulee tietävänsä kaiken, mutta sitten käykin toisin. Ajattelee suojelevansa itseään valmistautumalla kaikkiin tilanteisiin, mutta joskus ehkä sittenkin piinaa ja kituuttaa itseään turhaan.

"Spänningen verkar avta för varje mil vi åker framåt. Kanske är det vinet. Hoppas laskuhumala slår in då jag just stigit på tåget. Fast inte kommer jag att kunna sova. För spännande. För många passerande landskap att utforska. För många känslor att utreda. För många rädslor, för mycket hopp. En oviss mängd kärlek. För många små nyanser och förbiglidande stunder som jag ännu vet inget om. - - - Snart är det dags och om några få (72) timmar är inget som det var. Jag vill inte förlora honom."

Matkalla lentokentältä ystäväni kotikaupunkiin, laiturilta löytämäni urugualais-espanjalaisen tuttavuuden kanssa, toivoin viimeiseen asti, että hänet nähdessään kaikki ounastelemani tunteet katoaisivat. Että tajuaisin kaiken olevan vain mielikuvitukseni tuotosta ja näkisin hänet uudessa valossa: Vain ystävänä. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kolmen päivän aikana kävimme kotikaupunkinsa lisäksi Amsterdamin, Haagin ja Utrechtin. Tapasin tyttöystävänsä ja sain viettää iltaa perheensä kanssa. Koin pelkäämääni yhteenkuuluvuutta, luottamusta ja iloa. Nautin joka hetkestä, joka katseesta, joka hymystä ja naurusta, jokaisesta hiljaisesta olemisesta, joka kosketuksesta, joka sanasta. Vajosin syvemmälle, kunnes varpaat koskettivat mutaista pohjaa ja siinä hänen sylissään junaa odotellessa lauantai-iltana tajusin, että minun oli pakotettava itseni takaisin pintaan. Avasin suuni ja suljin sen taas. Keräsin rohkeuteni, avasin suuni uudelleen, mutta vain taas sulkeakseni. Lopulta sain pakotettua ulos jotain. Valitsin sanani niin, etten enää sen sanottuani voinut perääntyä. Minun oli kerrottava kaikki. Aivan kaikki. Jokaisella sanalla tunsin olevani lähempänä loppua, koska sillä hetkellä tiesin, että tulisin hänet menettämään. Ja se hetki oli tähänastisen elämäni toiseksi vaikein.

Istuessani seuraavana päivänä puistossa viinilasi kädessäni tajusin, että maailma ei ollutkaan loppunut. Käänsin katseeni vasemmalle ja näin vieressäni makaavan miehen, joka katsoi minuun ja hymyili. Kuinka tässä näin kävi. Sain vieläkin istua siinä, katsoa pelkäämättä, olla oma itseni, nauttia meistä. Silti mieleni täytti haikeus siitä, että se ei ehkä ikinä tulisi riittämään minulle. Toivo siitä, että pystyisin tähän jatkossakin. Pelko siitä, että tulisin jatkossa tajuamaan, etten siihen pysty.

En tiedä mitä hän ajattelee meistä tai minusta. Tiedän vain, että hänkään ei halua menettää minua, sen hän sanoi. Oletan, että hän olisi kertonut jos tuntisi niinkuin minä.

"Tiden får utvisa. Men än så länge sitter jag här vid tågstationen och vet att han emellanåt tittar på mig från sitt fönster i den stora kontorsbyggnaden diagonalt mittemot. Jag grät inte då vi skilldes. Inte förän han hade gått. Då kunde jag inte hålla det tillbaka längre. Jag grät här för mig själv och mitt lidande var så tydligt att en kvinna kom fram till mig och gav en fribiljett för kaffe to make you feel better. Det var otroligt rörande. Hämtade koppen, lade på mina solglasögon så att inte alla skulle märka mitt tillstånd och började skriva. Det viktigaste är att X inte ser mina tårar. Han har sett tillräckligt av dem nu."

Onko kysyttävää?

To-Do-List

Lento 20:00, lähtö hyvissä ajoin kuuden maissa ja ennen sitä neidin pitää vielä:

• laatia työhakemus ja toimittaa se sähköisesti
• tiskata
• tehdä manikyyri
• pakata loppuun
• hakea pankkiautomaatilta euroja
• tällätä eli meikata
• juoda paljon vettä

...niin ja sit pitäs muistaa syödäkin jotain. Aamiainen jäi väliin, ku keskipäivän lounas-treffit Copywriter-ystäväni kanssa jo lähesty, mut sit ei ehdittykään tänään tapaamaan. Ehkä kaurapuuro ois suht turvallinen valinta tällasena päivänä, kun maha tekee voltteja.

Jännitys tiivistyy

Yleensähän ei voi ollenkaan tietää mitä elämässä tapahtuu seuraavaksi. Joskus harvoin tulee kuitenkin eteen tilanteita, joissa tietää että jotain tietyssä määrin elämää mullistavaa tulee varmuudella tapahtumaan seuraavien muutaman päivän aikana. Mutta silti ei ollenkaan tiedä, että mitä. Täytyy vaan yrittää rauhottaa itsensä ja ottaa hetki kerrallaan sellaisena kuin se tulee. Miten joku noin yksinkertainen asia, voi joskus olla niin vaikeaa.

Lähtö on huomenna. Kun viimein pääsen paikan päälle, tulee tilanne varmasti menemään omalla painollaan ja luonnostaan. Tämä odottelu onkin se pahin. Mukaan otettavien tavaroiden listan tein jo viikko sitten. Eilen kävin ostamassa vedettävän matkalaukun, jonka sain iloiseksi yllätyksekseni puoleen hintaan. Mä en tiedä milloin olisin viimeksi ostanut tuotteen, joka oli merkitön. Ja siis nyt en tarkota, ettei ole jotain tiettyä merkkiä/merkkejä, vaan se ei oikeesti oo mitään merkkiä. No Logo. Ei edes valmistusmaata. Lisäksi ostin Puukenkikselle tuliaisiksi lahjakortin Café Engeliin ihanalle aamiaiselle.

Tämän yltiötehokkaan shoppailurykäyksen jälkeen istuin Koiran (-ulkoilutus-) ystäväni kanssa terassilla Kolmen sepän patsaan luona. Todettiin, että niistä kolmesta otettais se Stockan-puolimmainen. Pehmistä syötäessä katumuusikko-jousikvintetti soitti viimein sen ihanan Naisen tuoksu elokuvan Por Una Cabeza-tangon. Se on niin uskomattoman vaikuttava kappale, että mulle tulee välittömästi kylmiä väreitä.

Nyt täytyy taas organisoitua ja alkaa aktiiviseksi. Kuumuus oli tänään jotenkin niin uuvuttavaa, että nyt haluais vaan maata. Oltiin koirien kanssa Observatorio-puistossa pari tuntia, kunnes Oolannin sota taas puhkes, eli jossain alettiin räjäytellä niin, että yks koira ihan raukka hermostu. On se varmaan rankkaa, kun pelkää niin paljon eikä ollenkaan ymmärrä mitä tapahtuu. Iltapäivällä käytiin lounaalla Maxillissa Korkeavuorenkadulla ja se olikin erittäin positiivinen yllätys. Ruoka oli hyvää ja tarjoilijatkin niin kohteliaita, että heti vaihtoivat toiseen kotimaiseen, kun kuulivat meidän puhuvan toisillemme. Ruoan jälkeen käytiin vielä Alepasta jätskit ja mentiin läheiseen leikkipuistoon ihmettelemään maailman menoa. Mun asuntounelmat aktivoituu aina tollasina hetkinä, kun ihasteltavana on kauniin jugend-talon julkisivu. Vielä jonain päivänä...

Ensimmäinen tuhat

Tämä blogi on käyty toukokuun alusta lähtien ainakin vilkaisemassa yli 1000 kertaa. Vetää kovin hiljaseks. Alunperin aloin kirjoittamaan siksi, että tarvitsin ajatusten purku- ja setvimiskanavan ja koska massa-"hei, mulle kuuluu hyvää"-meilit ystäväpiirille jotenkin ei oo mun juttu. Blogin kautta mä voin olla suorempi ja itsekkäämpi, kun ei tarvitse ajatella vastaanottajaa. Jokainen sitten käy tai on käymättä omalla vastuulla tirkistelemässä mun päiväkirjaa.

Kiitos paljon kaikille, jotka kokee saavansa näiden lukemisesta jotain irti ja valtava kiitos kaikille kommenteista. Niitä on aina ihana saada - kai jotenkin vahvistaa tunnetta siitä, että on olemassa ja että on ajatuksiaherättävä, ehkä jopa tärkeä. Ollaan yhteydessä jatkossakin.

Niin ja kiitos myös siitä meemistä, johon mä en edelleenkään oo ehtinyt/jaksanut vastata. Lupaan vielä palata siihen.

To Smoke or Not to Eat

Joinain päivinä vaan on niin, että mikään ei suju. Ja sitten joskus tulee tällasia päiviä, kun kaikki tuntuu menevän kuin itsestään, ennakko-odotuksista huolimatta. Kun voi vaan istua koneelle, kirjottaa työhakemuksen ja lähettää sen. Ihan tosta vaan, ilman sen kummempia kärsimyksiä, sanojen hukkumisia ja loputonta lauseiden viilaamista. Mitähän mullistavaa mä voisinkaan vielä tehdä tällasena päivänä?

Sisäpiharaportti: Toi toinen koivu on niin suuri ja täynnä isoja tummanvihreitä lehtiä, et se näyttää siltä kuin vois lähteä liikkeelle koska tahansa. Nostais vaan juuret maasta ja murahdellen astuis tohon meidän pihan puolelle asvaltille. Joskus tuntuu ihan käsittämättömältä, että maasta voi nousta tollasia valtavia eläviä runkoja. Ajattelepa sitä seuraavan kerran, kun kävelet jollakin puiden reunustamalla tiellä.

Ihastuttavilla vihreillä muovituoleilla istui tänään nuori nainen nauttimassa auringosta, lukemassa kirjaa. Se katso mua avoimesta ikkunasta, kun puhuin ruotsia innokkaasti isäni kanssa puhelimessa. Ohikiitävän hetken luulin, että se oli mun 4ever-kämppis ja teki vielä puhelun lopettamisen jälkeenkin mieli juosta ulos halaamaan sitä. Mä oon ihan hassu. En kuitenkaan menny.

Siellä isolla partsulla on muuten taas ihmisiä. Ei ne ollutkaan lopettanut tupakointia. Mutta mä en oo edelleenkään polttanut, vaikka kuinka teki mieli eilen, toissapäivänä ja tänään. Nyt on kyllä niin paha hetki. Pitäs tehdä tässä lounastakin, mut mä en halua assosioida ruokaa sen tupakanhimon taltuttajaksi. No pian on kuitenkin pakko syödä. Taidan alkaa suunnittelemaan matkavarustusta, että himo hellittää. Uus matkalaukkukin pitäis käydä ostamassa. Ja tehdä manikyyri. Huomenna kampaajalle - ihanaa!

Auringon tuoksu ihossa

Oltiin just Kaivarin Kesäkonsertissa koiranulkoilutus-ystäväni kanssa. Käytiin ensin hengailemassa Poets Of The Fall:n veto lavan edessä ja mentiin sitten käveleksimään ja istuskelemaan nurmikolle arviolta 40 000 hengen ympäröimänä. Puiston observatoriokukkulalta löydettiin de luxe-malli Turun Samppalinnan puiston näköalasta, jota ois voinu tuijotella vaikka kuinka kauan. Deittivinkkinä syksylle täytyy muuten mainostaa Ursan tähtitornia (se keltanen tönö), jossa järjestetään tähti- ja aurinkonäytöksiä! Useilla oli tietty piknik-varusteet mukana ja mielenkiintosimman näkönen setti sisälsi muutaman puna- ja kuohuviinipullon ja -laseja sekä asetelman keskellä isokokosen vesipiipun - paksut sikarit paloi retkeläisten suupielissä. Päivän mukavin juttu oli se, että sain ostettua korvatulpat, kun omat jäi kotiin. Oli oikein ihana päivä.

Varasin tänään paluumatkan Saksasta kotiin. Mikähän senkin hankkimisessa kesti? Siis kyllähän mä sen olin muistanut ja miettinyt monta kertaa, mutta joku vaan otti vastaan... Viivyttelystä sain maksaa parikymppiä, kun halvimmat liput oli menny, mutta eihän sille mitään mahda. Ei saa pakottaa itseään, jos joku ei tunnu oikealta, vaikka syy ei tällä kertaa tainnutkaan olla tähdellinen. Mä yritän parhaani mukaan vaalia ja olla teoillani tukahduttamatta intuitiota. Kuulostaa ehkä ihan hörhöilyltä, mutta evvk.

Kadun mies soitti perjantaina. Keskustelu oli yllättävän miellyttävä viime kerran ahdistavan sijaan. Hän oli kohtelias ja ymmärtäväinen kun sanoin, että mä en nyt tässä tilanteessa halua tavata ja että voidaan kattoa uudelleen elokuussa. Se oli edelleen hyvin kiinnostunut musta ja vastaillessani semi-vastahakosesti tuli esille, että meen heinäkuussa joogaleirille. Siitä hän (itsekin joogi) koki saavansa vastauksen sille, minkä takia oli tuntunut jo ensinäkemältä, että halusi tulla puhumaan ja tutustua muhun. Hyvä niin.

Lähtö matkalle torstaina. Jännittää. Oon pallotellut päässäni vaihtoehtoisia skenaarioita siitä, mitä tulee tapahtumaan kun tapaan ystäväni, eli mikä paljastuu mun tunteiden perimmäiseksi syyksi. Kaikki muut skenaariot paitsi sen, että hän olis musta kiinnostunut. Sitä en uskalla ajatella, etten vahingossa ala toivomaan mitään. Sen oon kuitenkin päättänyt, että jos mä totean haluavani sen, mä en voi enää jatkaa meidän ystävyyttä. Mä en halua pilata meillä menneenä vuonna ollutta ihanaa yhteyttä, käyttämällä sitä hyväkseni vain ollakseni edelleen häntä "lähellä". Mä en suostu laittamaan itseäni tilanteeseen, missä tunnen iskun rintalastaan joka kerran kun on puhe hänen suhteistaan. Oikea ystävyys ei ole sellaista, jossa mä voisin olla puhtaasti hänen ystävänsä vain niissä elämäntilanteissa, kun molemmat olisi sinkkuja tai molemmilla tai mulla olisi joku muu. Toivottavasti tähän ei kuitenkaan koskaan jouduta, koska sen yhteyden rikkominen sattuisi tosi paljon.

Tämän tajuttuani mä ymmärsin yht'äkkiä täysin yhden miespuolisen vanhan ystäväni kannan meidän suhteeseen: Hän totesi, ettei voi olla bestistä mun kanssa, koska hänellä oli vuosia sitten, ja minut uudelleen tavattuaan huomasi edelleen olevan, tunteita mua kohtaan. En ollut tiennyt noista tunteista, enkä tajunnut ongelmaa, vaan koin itseni ja viattoman ystävyyteni torjutuksi. Mutta nyt siis ymmärrän. Ja mun pitäisi kertoa tämä hänelle.

Lokit hyökkää!

Siis mähän tykkään lokeista. Niiden huudossa on jotain turvallista ja kotoisaa kesistä isovanhempien luona. Nyt on kuitenkin alkanut se aika vuodesta, kun nuo elikot on alkaneet aika ärsyttäviksi.

Mä oon hyvin eläinrakas ihminen, mutta eilen oisin voinu kivittää yhden lokin, joka rupes hyökkimään mun pikkumiestä! No, se sukelsi noin puol metriä (eli varmaan metrin, koska mä olin niin herkillä) minin yläpuolelta, kävi kiekan ja tuli takas meitä kohti. Ei muuta kun koira syliin ja nopesti töppöstä toisen eteen. Kyllähän mun pää yhden lokin nokan kopautuksen kestää, mut en oo ollenkaan vakuuttunut, että tuo pikkuolento siitä tokenisi. Inhottava ajatus. Mut onneks tiedän, että niillä oli pesä jossain lähellä ja ne vaan puolusti sitä tunkeilijoilta, mikä nyt on täysin ymmärrettävää. Ei auta muu kuin mennä muita teitä.

En oo vielä ottanu selvää, et saako bloggeriin tehtyä semmosia kategorioita, niinkuin vuodatus.net-blogeissa voi. Mulla niitä ois ainakin jo telepatia ja lokit. Mitähän noikin musta kertoo? Hah!

Ihanaa viikonloppua!
Ja varo niitä lokkeja.