..., sano saksalais-kiinalainen onnenkeksi mulle kesän alussa. Tänään tuntu kyllä todella siltä, että oon tehny jotain oikein, jotta oon saanu näin ihanan työpaikan. Koputetaan puuta, ettei pian tiputtas korkeelta ja kovaa, mutta mä oikeesti odotan innolla, että pääsen sinne taas. Ei vois olla parempi fiilis. Monenko työpaikalla on tarjolla hunajameloninviipaleita, ihan vaan jos sattuis hiukoon?
Valontuoja-tilanne selvis eilen, kun mä lopulta sain itseni kertomaan sille mun tunteista. Kylläkin pelkurimaisesti tekstiviestillä tapaamisen jälkeen, mut silti. Vastaus oli se minkä jo tiesin, eli että hän ei voi vastata mun tunteisiin, mutta haluaa kuitenkin edelleen olla mun ystävä, jos se vaan on mulle ok. Ja sitähän se on mitä suurimmassa määrin. Me ollaan siirrytty uudelle ystävyystasolle tässä viime viikkoina, mikä lisäs mun pelkoa sen menettämisestä ja samalla tarvetta kertoa totuus. Nyt on kaikki voi olla jopa paremmin kuin ennen - mulla ei oo enää mitään salattavaa. Uusi aika voi alkaa.
Eipä täs sitten kauheesti muuta. Nyt saa alkaa ihan oikeesti katsomaan omaa asuntoa. Taidanpa heti puikahtaa Etuovelle. Moikka!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment