Jäsentämätöntä tunteiden selvittämistä

Miksi tuntuu niin vaikealta sanoa mitään? Miksi tuntuu, että mikään mitä suusta ulos tulee ei ole tähdellistä? Miksi tuntuu, etten tiedä mitään ja että se mitä nyt teen on merkityksetöntä? Päässä on pyörinyt jo muutaman päivän tarve tehdä jotain hiuksille. Muuttaa ulkonäköä. Tänään ymmärsin, että viime päivien tuntemukset ja lopulta tämä näennäisesti vähäpätöinen tarve yhdessä kulminoituvat samaan asiaan. Elän murroksen alun aikaa, yhden ajan loppua ja toisen alkua. Jälleen kerran.

Vapaus on ihana asia, mutta ihminen tarvitsee pitemmän päälle kuitenkin jonkunlaista rutiinia elämäänsä. Muuten turhautuu, niinkuin minä osittain nyt - tuntee junnaavansa paikallaan saamatta mitään konkreettista aikaiseksi, tuottamatta mitään, luomatta uutta. Mutta miten hankkia rutiinia, ilman että se riistää vapauden? Tuo on kysymys, johon tämän murroksen myötä toivottavasti ja todennäköisesti tulen löytämään vastauksen.

Hankala olo nykyisen ihmissuhdetilanteeni suhteen ei ota lähteäkseen. Ihastukseni on vahva ja sisältä kumpuaa luontainen halu tehdä asialle jotain, näyttää tunteeni toiselle, hemmotella ja osoittaa arvostusta, mutta silti käteni ovat sidotut. Tahtoisin ottaa ohjat, mutta tietämättömyydessäni ja paljastumisen pelossa olen toisen impulssien armoilla. Minulla ei ole sukupuoliroolia tai muuta toimintamallia, johon tukeutua. Olen vain oma itseni, aivan paljas. En halua pilata mitään ja vaikka menettämisen pelko onkin laantunut, se on edelleen olemassa.

Anada totesi tänään:

"Mutta kun tunnustaa itselleen että kokee välillä menettämisenpelkoa, eikö samalla hetkellä tunne itseään paljon voimakkaammaksi? Jos ihminen hyväksyy omat pelkonsa, eikö hän ole sillä hetkellä päässyt askeleen eteenpäin elämässään?"

Tuo on varmasti totta, mutta itseni tutkiminen ja pohtiminen ovat vieneet minut niin syvälle, etten löydä siitä lohtua, vaikka yritän. Tiedän olevani voimakas, mutta tuon pelon edessä olen heikoimmilllani. Valontuojan menettäminen tuntuu tällä hetkellä niin paljon isommalta. Niin kuin hänet menettäessäni myös hänen herättämänsä osa minussa katoaisi. Järkeni tietysti sanoo, että niin ei käy, mutta siltä vain tuntuu erittäin vahvasti.

Taustalla soi juuri kappale, jonka kuulin matkalla leiriltä kotiin, tilanteessa jossa olin juuri hyvästellyt Valontuojan ja täysin tietämätön tulevasta. En ollut aikaisemmin kuullut färsaarelaisen Teiturin kappaleita soitettavan radiossa, mutta sillä hetkellä kyseisen Prisman kaiuttimista kantautui tuttu laulu. Olin juuri maininnut kyseisen artistin matkalla keskustellessamme ja koko tilanne tuntui enteeltä. Sanat saivat aivan uuden merkityksen ja olo oli lohdullinen: Ehkä sittenkin vielä tapaisimme. En voinut olla hymyilemättä.

"Could I see you one more time, if it's ok, if you don't mind?
I'm the shade of a shadow, baby.
Been thinkin bout you tonight, how sweetly you bring light.
You're the ray of the sun, and I'm the shade of a shadow."

- Teitur, Shade of a shadow (levyltä Poetry & Aeroplanes)

Yhteys henkilölle antamaani nimimerkkiin ja aikaisempiin kuvailuihini on muuten ollut sattumaa tai alitajunnan vaikutusta.