Matkakertomus osa 1

"Unnar mig själv ett ostsortiment och en liten flaska rödvin. Känner mig som en lyxig kosmopolit då jag långsamt njuter av varje bit och undersöker Stockholm från högt ovan. Glömmer svettlukten som kommer från killen bredvid. Skiter fullständigt i mannen som med jämna mellanrum sparkar mig i ryggstödet. Bryr mig inte ens om att (bords-)vinet är av kylskåpstemperatur. Bara njuter. Vinet tar ju alltid slut för tidigt, men jag tror inte att det egentligen beror på den konsumerade mängden. Vinet tar alltid slut för tidigt - det är en grundläggande sanning."

Kokonaisuudessaan kymmenen päivää kestänyt matka tuntui kuukaudelta. Näiden päivien sisältämien hetkien, ajatusten, kosketusten ja tunteiden läpikäyminen oli antoisa, kasvattava ja raskas kokemus. Kaikki matkaa edeltäneet pelonsekaiset odotuksen tunteet olivat paikallaan, mutta lopputulos oli tietyllä tavalla yllättävä. On joka kerta yhtä uskomattoman huojentavaa ja tajunnanräjäyttävää huomata, että varma tuho ei tullutkaan, vaikka siitä oli niin varma. Erilaiset mahdolliset skenaariot etukäteen analysoineena sitä luulee tietävänsä kaiken, mutta sitten käykin toisin. Ajattelee suojelevansa itseään valmistautumalla kaikkiin tilanteisiin, mutta joskus ehkä sittenkin piinaa ja kituuttaa itseään turhaan.

"Spänningen verkar avta för varje mil vi åker framåt. Kanske är det vinet. Hoppas laskuhumala slår in då jag just stigit på tåget. Fast inte kommer jag att kunna sova. För spännande. För många passerande landskap att utforska. För många känslor att utreda. För många rädslor, för mycket hopp. En oviss mängd kärlek. För många små nyanser och förbiglidande stunder som jag ännu vet inget om. - - - Snart är det dags och om några få (72) timmar är inget som det var. Jag vill inte förlora honom."

Matkalla lentokentältä ystäväni kotikaupunkiin, laiturilta löytämäni urugualais-espanjalaisen tuttavuuden kanssa, toivoin viimeiseen asti, että hänet nähdessään kaikki ounastelemani tunteet katoaisivat. Että tajuaisin kaiken olevan vain mielikuvitukseni tuotosta ja näkisin hänet uudessa valossa: Vain ystävänä. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kolmen päivän aikana kävimme kotikaupunkinsa lisäksi Amsterdamin, Haagin ja Utrechtin. Tapasin tyttöystävänsä ja sain viettää iltaa perheensä kanssa. Koin pelkäämääni yhteenkuuluvuutta, luottamusta ja iloa. Nautin joka hetkestä, joka katseesta, joka hymystä ja naurusta, jokaisesta hiljaisesta olemisesta, joka kosketuksesta, joka sanasta. Vajosin syvemmälle, kunnes varpaat koskettivat mutaista pohjaa ja siinä hänen sylissään junaa odotellessa lauantai-iltana tajusin, että minun oli pakotettava itseni takaisin pintaan. Avasin suuni ja suljin sen taas. Keräsin rohkeuteni, avasin suuni uudelleen, mutta vain taas sulkeakseni. Lopulta sain pakotettua ulos jotain. Valitsin sanani niin, etten enää sen sanottuani voinut perääntyä. Minun oli kerrottava kaikki. Aivan kaikki. Jokaisella sanalla tunsin olevani lähempänä loppua, koska sillä hetkellä tiesin, että tulisin hänet menettämään. Ja se hetki oli tähänastisen elämäni toiseksi vaikein.

Istuessani seuraavana päivänä puistossa viinilasi kädessäni tajusin, että maailma ei ollutkaan loppunut. Käänsin katseeni vasemmalle ja näin vieressäni makaavan miehen, joka katsoi minuun ja hymyili. Kuinka tässä näin kävi. Sain vieläkin istua siinä, katsoa pelkäämättä, olla oma itseni, nauttia meistä. Silti mieleni täytti haikeus siitä, että se ei ehkä ikinä tulisi riittämään minulle. Toivo siitä, että pystyisin tähän jatkossakin. Pelko siitä, että tulisin jatkossa tajuamaan, etten siihen pysty.

En tiedä mitä hän ajattelee meistä tai minusta. Tiedän vain, että hänkään ei halua menettää minua, sen hän sanoi. Oletan, että hän olisi kertonut jos tuntisi niinkuin minä.

"Tiden får utvisa. Men än så länge sitter jag här vid tågstationen och vet att han emellanåt tittar på mig från sitt fönster i den stora kontorsbyggnaden diagonalt mittemot. Jag grät inte då vi skilldes. Inte förän han hade gått. Då kunde jag inte hålla det tillbaka längre. Jag grät här för mig själv och mitt lidande var så tydligt att en kvinna kom fram till mig och gav en fribiljett för kaffe to make you feel better. Det var otroligt rörande. Hämtade koppen, lade på mina solglasögon så att inte alla skulle märka mitt tillstånd och började skriva. Det viktigaste är att X inte ser mina tårar. Han har sett tillräckligt av dem nu."