Syksyisenä sunnuntaina näen naisen ja miehen kävelevän käsi kädessä kulman takaa, pikkumiehen tutkiessa talonkulmaa. Ensimmäinen reaktioni on ihaileva, kylläpä näyttävät onnellisilta, mutta "elämäni miehen" jatkaessa haistelujaan minulla on täydellinen syy seistä siinä heidän lähestyessään ja ohittaessaan meidät. Samalla tutkailen salaa ja pohdin. Tämä on yksi lempiharrastuksiani.
Molemmilla on tummat lyhyehköt hiukset ja samantyyliset vaatteet. Villapaidat ja farkut. Molemmat ovat kauniita nuoria aikuisia, kolmenkympin molemmin puolin. Voin kuvitella heidän harrastavan ruoanlaittoa ja nauttivan hyvistä viineistä. Heidän kodissaan soi varmasti aina rentouttava musiikki ja koti on sisustettu tyylikkään huolettomasti ja aina siisti. He uneksivat huvilasta Ranskassa ja käyvät kultturelleilla matkoilla monta kertaa vuodessa. Idyllistä, juuri sellaista mitä suurin osa meistä haluaa. Vai onkohan sittenkään? Me oletamme aina asioita nähdessämme uusia ihmisiä. Ihmiset vaikuttavat menestyviltä ja parit onnellisilta.
Kumpikaan ei katso minua silmiin. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Ohitettuani alan miettiä aihetta lisää. Miltäköhän heidän käsiensä kosketus tuntuu? Onko se tutun turvallinen ja itsestäänselvä, tuoreen epävarma vai menneiden aikojen myrkyttämä ja jännittynyt? Onko katseiden luominen maahan tapa rajata "me" omaksi yksikökseen muusta maailmasta, vilahdus romantiikkaa, vai johtuva vaivaantuneisuudesta ihmisten välillä? Tuntuuko hiljaisuus heistä hyvältä ja vaikeneva yhdessäolo meditatiiviselta vai peittääkö se alleen intensiivisen ajatustyön turhautuneisuuden ja pahan olon pohdintaa tai pahimmillaan välinpitämättömyyttä?
En tiedä vastauksia näihin, enkä haluaisikaan tietää. Ei se minulle kuulu. Mutta näiden pohtiminen antaa perspektiiviä omaan ajatteluun. Kaikki ei ole sitä miltä ensi alkuun voi näyttää. Tuon tiedostaminen antaa myös lohtua omaan olooni ja epävarmuuksiini. On mahdollista ja ehkä jopa todennäköistä, että minua vastaan tuleva tuntematon ajattelee minustakin kauniita asioita. Ehkä joku ajattelee vastaansa tulevan kauniin, hyvin pukeutuvan naisen pikkuruisen koiransa kera, hän kävelee selkä suorassa ja hymyilee itsekseen - onpa hän itsevarma meikittömässä lookissaan ja varmasti onnellinen kun osaa olla noin rento ja kiireetön. Minun mieltäni ainakin lämmittää tuo ajatus. Entä mitä vastaantulija ajattelisi sinusta?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment