Bitter Sweet Symphony

Viimeiset pari viikkoa on mennyt jotenkin kummallisesti. Työt alko ja oli tosi mahtavaa, mikä sitten muuttui arkisemmaksi, edelleen ihan mukavaksi, mutta vuodenvaihteeseen asti turhauttavaksi ja verenpaineita nostattavaksi prosessiksi. Parin viikon päästä oli vuorossa isoisän hautajaiset, joita edeltävä ja seuraava viikko meni sekavissa tunnelmissa. Äiti oli viime viikonloppuna käymässä ja hengailtiin vanhan mummoni ja mieluisten sukulaisten kanssa.

Mummon tapaaminen toi lohtua faffan menettämiseen, mutta pää käsittelee edelleen kuoleman herättämiä tunteita. Päällimmäisenä on yksinjäämisen pelko, mikä herättää kai vuorostaan hellyyden kaipuun, vaikken yksinäinen olekaan. Vaikka mulla on hyvä olla näin, sisällä kuitenkin nostaa päätään turvan tarve, halu jakaa elämä toisen kanssa, voida luottaa toisen tukeen tilanteessa kuin tilanteessa. Itse en ole sitä kumppanilta kokenut, mutta luotan sellaisen yhteyden ja erityisesti halun tulevan jonain päivänä minunkin kohdalleni.

Yksi ihanimpia asioita on tarkkailla ihmisiä lentokentällä tai juna-asemalla. Odottavia ilmeitä, pientä hymyä suupielessä, katse joka etsii kohdettaan ja lopulta tunteiden tulva: juoksuaskeleita, iloa, kyyneliä silmäkulmissa, samalla tiukkoja ja helliä halauksia. Ihanimmin kuvattuna elokuvassa Love Actually - suosittelen lämpimästi varsinkin näin joulunaikaan.
Olin jo unohtanut toisen puolen. Epätoivon ja riipivän kidutuksen tunteen, kun rakastamasi ihminen joutuu lähtemään luotasi. Suutelet, yrität hymyillä, mutta tuska puskee läpi ja toivot hetken pysähtyvän. Tuon näin eilen vietyäni äitini junalle ja tiesin täsmälleen miltä se tuntuu. Tuulahdus menneestä elämästä. Rakkaus on katkeran-suloista.