Telepatiaa ja mustat sukat

Mitä uskomattomin juttu tapahtu mulle äsken. Mä oon vieläkin ihan sekasin siitä. Olin jo laittanut koirat nukkumaan ja yrittänyt lukea kirjaa, mutta siitä ei tullut mitään hollantilaisen ystäväni kummalla tavalla täyttäessä mun ajatukset. Valot oli poissa, makasin pimeässä makuuhuoneessa aivan nukahtamispisteessä hollannikkaan edelleen pyöriessä päässä, kun yht'äkkiä joku pakotti nousemaan ylös - mene tietokoneelle. Kävelin vauhdilla alasti talon poikki yläkertaan, löytääkseni ruudulta avonaisen keskusteluikkunan ja 00.20 ajoitetun viestin, jonka tämä samainen mies oli lähettänyt. Tietokoneen kello näytti 00.23.

Meidän ei ollut tarkoitus puhua tänään eikä yleensäkään olla yhteydessä näin myöhään - klo 23:n olisin pistänyt sen piikkiin. Mä en näe tälle mitään järkevää selitystä. Kuinka tämä henkilö voisi Hollannista saakka ajatella mua niin intensiivisesti, että se estää lukemisen ja saa mut revittyä sängystä koneelle? Ja ei, mä en oo voinut kuulla mitään viestiääntäkään, koska kone oli sekä virransäästötilassa että aivan liian kaukana, ja makuuhuoneen viereisessä huoneessa nukkuva koira kuorsaa niin lujaa, että sitä kovempien desibelien saavuttamiseksi sais raavas mieskin pistää parastaan. Oikeesti. Mystistä...

Sain myös kokea jotain muuta uutta tänä yönä. Hollannikas kertoi yhdestä vakavasti sairaan ystävänsä naispuolisesta ystävästä, jonka kans hän on viime aikoina lähentynyt ja joka on nyt nähtävästi häneen ihastunut. Sain kuulla, että ne tulee viettämään seuraavat kaksi päivää kahdestaan yksillä messuilla Belgiassa ja samalla hetkellä tunsin kuinka rinnassa kasvoi outo tumma painava tunne, jonka muistin jostain kaukaa monen vuoden takaa. Adrenaliinin syöksyessä vereen tajusin, että mä olin mustasukkanen. Ja tässä tapauksessa täysin ilman oikeutusta.

Eka reaktio oli tietenkin, että hälytyskellot alkoi huutamaan päässä "Enhän mä näin tuntis mun muiden miespuolisten platonisten ystävien kohdalla!", mutta toisaalta täytyykin muistaa, että meidän suhde on hyvin erityislaatuinen: Jonkunlainen riippuvuus toisistamme on kyllä mukana pelissä, siitä ei pääse mihinkään. Mä kerroin sille rehellisesti miltä tuntuu ja vakuutin uskovani sen olevan ihan luonnollista. Että ymmärrän hyvin sen tytön kiinnostuksen ja että itsekin varmasti ajattelisin samoin, jos tilanne välimatkoineen jne ei olis niin mahdoton. ...Kun pistää vinkkaus-smileyn perään, saa sanoa melkeen mitä vaan ja päästä pälkähästä, vaikka seuraavassa käänteessä vakuuttaakin olevansa ihan tosissaan.

Oikeesti mä uskon, että me ei kumpikaan tiedetä tarkalleen missä tässä mennään. Tai sit se tietää ja mä en tiedä. Toisaalta mä tiedän, mitä tilanne vaatis, jotta tästä tulis mitään muuta kuin platoninen ystävyyssuhde, ja tiedän että rahkeiden löytyminen on epätodennäköstä. Pian ollaan taas viisaampia, kun lähden käymään sen luona, ja parempi olla turhaan vaivaamatta päätään ennen sitä. Toivotaan, että nenätysten oleminen ja ajan viettäminen yhdessä hälventää riippuvuus-aspektin meidän ystävyydestä ja voidaan jatkaa terveempää rataa eteenpäin. On kuitenkin väistämätöntä, että jompikumpi tai molemmat ennen pitkää löytää tyttö-/poikaystäväkokelaita, ja sillon meidän täytyy pystyä suhtautumaan niihin tilanteisiin vähintään neutraalisti, jos halutaan tän ystävyyden säilyvän vielä jatkossakin.