Hetkiä

Hän esittelee minulle kotikulmiaan, kertoo läheisestä kahvilasta nauraen ja sanoo, että meidän pitää mennä sinne kahville. Lauseessa on välähdys tulevasta, lupaus jälleennäkemisestä. Se täyttää sydämeni valolla ja katson vierelläni kulkevaa olentoa. Silmäni kostuvat enkä edelleenkään tiedä tarkalleen miksi: Onnesta, Toivosta, Pelosta vai Häpeästä? Haluan pois.

Raitiovaunu lähestyy pysäkkiä kaarteesta. Nopeus pelastaa minut. Nopea halaus, nopea kiitos ihanasta illasta, nopea hymy hänen mainitessaan seuraavasta tapaamisesta... Kiirehtiessäni ovelle hänen kätensä liukuu omaani ja siinä kaikki pysähtyy, vaikka vain ohimenevän hetken. En halua irrottaa, haluan jäädä siihen, haluan että hän haluaa minun jäävän. Häpeä täyttää minut. Lähden karkuun, vaikka hän ei sitä tiedäkään. Sisällä olen turvassa.

Ikkunasta ulos katsoessani tajuan, että ihminen jota pakenen istuu siinä. Minä itse.