Negative on Suomen paras bändi!

Copy-ystäväni soitti mulle eilen ja juteltiin kauan. Oli lukenut blogia ja todennut, että on asioita, joista ei oo vielä keretty keskustella. Tapahtumia ja tunnelmia kertoessani huomasin ääneni ensin vapisevan ja sitten puhkeavani itkuun. Tämä tuli ystävälleni yllätyksenä, koska hänestä kirjoituksissani on niin positiivinen lataus. Kirjoitanko vakuuttaakseni itseni siitä, että kaikki on hyvin vai koenko tarvetta kaunistella asioita? Uskon, että kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto, mutta ehkä joskus olisi hyvä puhua suunsa puhtaaksi myös niistä negatiivisista ajatuksista.

Leirin jälkeen olen käynyt kerran joogassa. Tällä viikolla olen ollut ahdistunut ja allapäin. Viime sunnuntain puheista huolimatta minua ei ole soiteltu kahville ja se saa minut vaipumaan epätoivoon. Jos hän ajattelisi niinkuin minä, hän haluaisi tavata ennen viikonlopun matkaansa. Tämä on viimeinen mahdollinen päivä ja tiedän, että hän ei soita. Ja tämä kaikki tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä sitä, että hän ei jaa tunteitani. Tuosta aiheutuva suru on tällä hetkellä suuri. Syy siihen on luonnollisesti se, että hän on ainutlaatuinen ja ehkä jopa ainutkertainen.

Mutta negatiivisuudella mä en saavuta mitään. Jos kirjoitan negatiivisesti, alan myös ajatella negatiivisesti, kaivan itselleni kuoppaa aina vain syvemmälle. Maailma ei pyöri mun ympärilläni eivätkä murheeni ole sitä luokkaa, että niistä pitäisi numeroa tehdä. Olet ihastunut ihmiseen, joka ei tunne samoin - entä sitten? Mä en voi muuttaa tilannetta hänen puoleltaan yhtään sen enempää kuin hänkään. Nyt ollaan tässä ja lopulta kaikki selviää. Tottakai menetys sattuu, tällä kertaa enemmän kuin joidenkin muiden kohdalla, mutta ethän voi todella menettää sellaista, mitä sinulla ei koskaan ollut. Mulla on nyt tietynlainen haavekuva siitä mitä voisi olla, mutta se ei ole todellista. Tunteet on todellisia, mutta nekin muuttuu.