Yksin, mutta ei yksinäinen (ainakaan vielä)

Oon varmaan joskus aikaisemmin maininnut, että Pohjanmaalta Helsinkiin muutto oli mulle henkinen nuorennusleikkaus ja tänne tultuani on ollut helpompi hengittää. Osittain tämä johtunee siitä, että aikaisemmin ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä elivat parisuhteessa lapsilla tai ilman, eli täysin erilaisessa elämäntilanteessa, sekä toisaalta siitä, että tuollaiseen kaupunkiin ihmiset joko jäävät tai palaavat perustamaan perhettä, mikä aiheuttaa painetta niille, jotka eivät koe siihen malliin sopivansa. Tottakai ilmaisen asian vähän kärjistetyksi, jotta pointti tulee esille. Nykyisessä elämässäni koen pian 27 vuotisesta iästäni huolimatta olevani nuori ja elinvoimainen ihminen. En koe painostusta vakiintua tai hankkia perhettä - halu on sitten ihan toinen asia.

Eilisessä sinkkuelämää jaksossa käsiteltiin elämän suuria rakkauksia ja yksinjäämisen pelkoa, mikä varmasti siivetti exäni öistä vierailua. Unessa hän oli kasvanut ja halusi minut takaisin, mutta minä en voinut edes katsoa häneen päin ja olin aivan varma siitä, että meillä ei olisi yhteistä tulevaisuutta. Lohdullinen uni sinänsä, mutta muistutti tietyistä parisuhteeseen ja tulevaisuuden suunnittelemiseen liittyvistä tunteista, joita sinkkuihmisenä ei saa kokea.

Heräsin aamulla puhelimen soittamaan Marzi Nymanin Outoon tyttöön ja jouduin jälleen kerran selittämään lehtimyyjälle, että minulle ei ole lapsia, eikä ole koskaan ollutkaan. Erehdyin joskus vuonna 1 tilaamaan Vauva-lehden näytenumeron ja sen jälkeen kaiken maailman lasten kirjakerhot ovat soitelleet ja udelleen jälkikasvuni ikää, vaikka ovat pahoitellen luvanneet korjata minut pois listalta. Mieleen tuli miten pahalta voisikaan tuntua, jos olisi menettänyt lapsensa tai muuten vain yrittänyt lasta tuloksetta ja sitten joutuisi kerta toisensa jälkeen kärsimään. Aamupäivällä postiluukusta sitten putosi lopullinen pommi: Kotikaupunkini eri instanssit kutsuvat minut "KOTIIN, aiheena paluumuutto" -infotilaisuuteen, jossa käsitellään muun muassa "työllisyystilannetta, palvelutarjontaa, asumista, päivähoitoa ym kiinnostavaa". Mä olen sit vissiin jo sen ikäinen, että kuvioissa pitäisi kaiken järjen mukaan olla parisuhde ja ainakin suunnitelma perheenlisäyksestä.

Vaikka mulle on ihan selvää, että kaikki on kohdallani hyvin ja viihdyn tässä elämässä juuri tällä hetkellä, tuollaisessa tilanteessa sitä luonnostaan kyseenalaistaa oman olonsa. Onko minussa jotain vikaa? Pitäisikö minun kuitenkin ryhtyä tavoittelemaan noita yhteiskunnan sosiaalisia normeja, ydinperhettä ja arkea? Jokaisen ihmisen sisällä on varmasti riittämättömyyden ja yksin jäämisen pelko. Kyllä mua pelottaa, että mun elämään ei koskaan tule sellaista ihmistä, joka jaksaa kattella mua sellaisena kuin olen. Siitä huolimatta olen kokemusteni pohjalta sitä mieltä, että mun täytyy kyetä itse tekemään itseni onnelliseksi. Avaimet onneen on mun käsissä, vaikka ne niin mielellään lykkäisi jonkun toisen, vaikka sitten sen valkoisella hevosella ratsastavan prinssin, kouraan. Elämästä ei tule mitään, jos vain ikuisesti haikailee jonkun tavoittamattoman olemisen muodon perään ja esimerkiksi jättää asioita tekemättä tai kokematta siksi, että ne eivät ole järkeviä "jos vaikka pian tapaan jonkun ja sitten sitä-ja-tätä". Suurin osa asioista ei ole peruuttamattomia. Jos päätän ostaa asunnon voin aivan hyvin myydä sen ennen kahden vuoden asumista ja muuttaa vaikka ulkomaille, vaikka se ei taloudellisesti kannattavaa olisikaan. Elämää pitää elää priorisoiden ja oman tahtonsa mukaan. Se miten henkilö priorisoi on sitten ihmisestä ja elämäntilanteesta kiinni, mutta tärkeintä on että kyseessä on oma priorisointi, eikä muiden tahtojen ja ulkopuolisten tahojen halujen, tarpeiden ja vaatimusten tyydyttämistä pelkästään siksi, että niin kuuluu tehdä. Elämä on elämistä eikä elämisen suunnittelua varten.