Lokkeja ja syviä tunteita

Tuo alla oleva runo (O tell me...) tuli mieleen tässä koneen ääressä miettiessä ja ikkunasta kesäiltaa katsellessa. Näkymä on kolmen kerrostalon sisäpihat, meidän talon takana asvalttia ja naapurilla viime kesän ruohot ja pari kuuden kerroksen korkuista koivua. Niinkuin yleensä, sisäpihan seinät on julkisivua huonommassa kunnossa, osa seinistä on jätetty rappaamatta näyttämään kauniit vanhat tiilet ja peltiränneistä on osa maalista kulunut pois. Yhden tiiliseinän takaa näkyy osa jonkun toimiston isoa parveketta, jolla voi nähdä ihmisiä yhdessä tupakkatauolla päivisin. Ilta-aurinko tulee jostain mun talon takaa ja saa mataksi kuluneet keltaiset ja vaaleanpunaiset seinät hohtamaan. Lokit lentelee ja huutaa taustalla muistuttaen itselle tärkeästä paikasta ja tuoden kuvaan turvallisuuden tunteen jostain lapsuudesta. Tämä on mun koti, tuo näkymä on osa sitä. Kun katson mietteissäni ulos tuo näkymä antaa mulle virikkeitä, tukea unelmille ja tulevaisuuden toivoa. Eikö olekin kummallista? Sehän on vain kerrostalojen sisäpiha.

Mutta takaisin runoon. Tietyllä tavalla se herättää mussa samantyyppisiä tunteita kuin sisäpihanäkymä. Siinä tunne kuvataan täsmälleen niin hämmentävästi, kuin miltä se tuntuukin. Mulla tulee aina kyyneleet silmiin kun luen sen, ehkä siksi, että runo herättää mussa taas uudelleen toivon siitä, että rakkaus palaa mun elämään minä hetkenä hyvänsä. Sellainen rakkaus, joka on valtavan paljon suurempaa kuin se minkä jo luulin löytäneeni. Yhteenkuuluvuuden tunne ja antautuminen, mitä en varmasti tällä hetkellä osaa edes kuvitella. Samaan aikaan kun kaipaan ja odotan sitä, se myös hirvittää. Miten mä osaan ottaa sen vastaan? Mitä mä sitten teen, kun se täyttää mut kokonaan ja pistää pään pyörälle? On pelottavaa heittäytyä elämään. Nöyrästi. Avoimesti. On vaikeaa olla suunnittelematta ja pohtimatta etukäteen ja vain ottaa jokainen hetki, tilanne ja kokemus sellaisenaan ja iloita siitä.

Muutama kuukausi sitten elämääni tuli odottamatta ihminen, joka herätti mussa tunteita, joita en enää ollut muistanut olevankaan. Tunteeni ko henkilöä kohtaan eivät ole sopivia tilanteen huomioon ottaen, mutta niiden kieltäminen ei onnistunut, vaikka sitä muutaman viikon ajan aktiivisesti yritin. Tuo mies oli tunkeutunut ihoni alle, eikä hän sieltä vähään aikaan, jos koskaan, tule poistumaan. Jotkut ihmisethän on sellaisia, magneettisia, joita kohtaan tulee aina tuntemaan vetovoimaa, täysin selittämätöntä kemiaa. Tässä kyseisessä tapauksessa mulla ei ole mitään tietoa tunteeko hän samoin vai ei, tai tietääkö hän edes minun tunteistani. Nyt en kuitenkaan tule tapaamaan henkilöä muutamaan kuukauteen, mikä luonnollisesti ensin oli suuri järkytys, mutta jonka sitten tunnistin minut vapauttavaksi asiaksi. Hänen palatessaan katsotaan tilanne uudelleen.

Juuri nyt mun elämässä tuntuu monet asiat tapahtuvan niin vauhdilla ja takavasemmalta, ettei mitään kannata kauheasti pohtia etukäteen. Niin... juuri tällä hetkellä mun elämässä mä suhtaudun siihen niinkuin kuuluisikin: nöyrästi, kiitollisena ja jokainen hetki ja tunne kerrallaan avoimesti vastaanottaen. Olisi ihanaa, jos tällainen olisi pysyvä tila.