Kirottu kaipuu

En varmaan ole ainoa, joka on joskus tuntenut tarvetta auttaa toista henkilöä. Tarkoitan auttaa "kehittymään"... sellaiseksi, jonka kanssa voi itse kuvitella haluavansa jakaa elämänsä. Tein sen kerran ja kyseinen henkilö tullee olemaan siitä minulle ikuisesti kiitollinen. Hassua on, että tuon yritelmän crash-and-burn epäonnistumisesta huolimatta, sama kipinä nostaa minussa päätään aina välillä. Tarve tukea, auttaa kyseenalaistamaan, avautumaan, analysoimaan, oppimaan - varmaankin ah, niin kliseinen tarve rakastaa toinen ehjäksi.

Tunsin sen jälleen tänään, mutta tällä kertaa kai vain ohimennen. Mykistävänä kehityksen merkkinä havahduin tajuamaan, etten enää halua tehdä niin. Voin valita olla haluamatta, tai ainakin niin uskon juuri nyt. Uskon, että minun ei tarvitse pelastaa ketään. Minun ei tarvitse ottaa elämääni ihmistä, joka täytyy opettaa tuntemaan tai eheyttämään itseään. Haluan kokonaisen, valmiin, aikuisen ihmisen. Sellaisen, jonka kanssa minäkin saan olla vähemmän ehjä aina välillä, vähemmän aikuinen, vastuuttomampi, heikompi, riippuvaisempi - ja silti se ihanin. Tiedän osaavani olla vahva, itsenäinen nainen, mutten halua aina olla sitä. Voin huonosti, jos joudun olemaan.

Syksyn aikana koin tunteita ihmistä kohtaan, joita en ollut aikaisemmin tiennyt olevan. Haluaisin, että joku tuntisi sellaista minua kohtaan, mutta tiedän sen vaativan ihmiseltä enemmän kuin useimmilla on antaa, vaikka kuinka ehkä haluaisivat. Olisin tunnemyrskyssäni voinut tehdä kaikkia niitä asioita, joista kauneimmat runot kirjoitetaan, tajuamatta miten hullua se olisi ollut. Nyt kun tunteet ovat hälventyneet ja tilanne mennyt ohi, ymmärrän taas järjettömyyden, mutta muisto noista tunteista valaa minuun toivoa.

Kuulostaa todennäköisesti itserakkaalta sanoa näin, mutta minä tiedän, miten mahtava ihminen olen. Välillä vain tuntuu kummalliselta, että kukaan muu ei vaikuta huomaavan sitä. Perheeni ja monet läheiset ystäväni tietävät sen, mutta eivät muut. Ihastun kerta toisensa jälkeen ihmisiin, jotka eivät huomaa, tai sitten näkevät, mutta eivät ole kiinnostuneita. Tai ehkä pelkäävät. Monien mielestä olen varmasti monimutkainen ja vaikea pohdintoineni, mutta omasta mielestäni olen maailman helpoin. En aina jaksa ymmärtää miksi pitää olla näin ja olen kyllästynyt pettymään. Joskus en jaksa psyykata itseäni olemaan onnellinen ja toivomaan. Välillä kyseenalaistan kaiken ja mietin, olenko aivan hukassa itseni kanssa. Haenko onnea vääristä paikoista ja asioista? Vaadinko vääriä asioita elämältä, vaadinko liikaa? Välillä tunnen katkeruutta, mutta onneksi en muiden onnesta. En voi sanoa "mitä minussa on vikana", koska tiedän ettei mitään... joskus en vain jaksa.

Kirjoitan näin, koska silloin minun on helpompi olla. Puen sanoiksi inhottavat tunteet, jotta näen niiden toisen puolen ja voin paremmin. Älä huolestu näistä ajatuksista, älä ota niitä liian vakavasti. Minäkin yritän olla ottamatta. Huomenna kaikki on jo toisin: Pesen hiukseni ja tunnen itseni kauniiksi, hymyilen ja nauran pitkin päivää, arki ja asioiden toimittaminen ohittavat tyhjyyden ja kotiin päästyäni keskityn minua odottavaan ja eniten rakastavaan pikku-olentoon. Muutama päivä sitten hämmennykseni ajoi minut juomaan liikaa punaviiniä ja lopulta itkemään pelkojani talouden ainoalle koiralle, joka ei osaa lohduttaa surullista. Mutta sitä en tee enää, sen lupaan itselleni. En vaikka huomenna on ollut puhetta mennä ulos työporukalla. En myöskään läheisyyden tarpeessani hakeudu lämmittelemään kerroksen ainoaa sinkkumiestä ja hae siitä taas lisää huonoa oloa itselleni. En. Sen sijaan etsin uutta asuntoa ja ostan sen pian. Remontoin ja muutan, jatkan joogaa ja löydän tasapainon. Unelmoin vähemmän tai ainakin valikoidummin. Etsin muuta sisältöä. Hävitän kaipuun.