Mystery Dream Man

Meidän kadulle on katulamppuihin kiinnitetty riippumaan jotain lasihelmiä ja ne näyttää mun silmissä aivan kristallikruunuilta. Näky saa mut tosi iloiseksi joka kerta kun nostan katseeni ylös kodin kulmilla. Värittömiä ja violetteja, pitkiä ja tuulessa lenteleviä, toisiinsa takertuvia, uusia muotoja luovia. Nerokas idea. Lisää tällasta.

Tapasin eilen miehen, joka ravisteli mun olemassaoloa. Jälkeenpäin olin aivan pilvessä. En sen takia, että toivoisin jotain tapahtuvan, - tiedän, ettei niin tule käymään - vaan siksi, että hänestä huokuva huomio sai mussa nukkuneen osan esille. Laskeuduttuani takaisin maan pinnalle tunsin heränneeni eloon, itseni pitkästä aikaa nuoreksi, mielenkiintoiseksi ja kauniiksi. Ja ehkä kaikista tärkeimpänä asiana: Tunsin itseni haluttavaksi, edes jonkun mielestä. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, siitä tunteesta oli jo todella kauan aikaa.

Näiden "uusien" tunteiden siivittämänä näin mitä kauneimman ja tunteikkaamman unen. Salaista halua tihkuvan, mutta silti viattoman. Elämää pursuavan kuoleman mahdollisuuden läsnäollessa. Hän ei kuollut enkä minäkään, venäläis-pahisten yrityksistä huolimatta. Poloniumin vaarallisuus on selkeästi liioiteltua. Jännää oli se, että mies oli aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin tapaamani. Salainen mies, todennäköisesti täysin oman mielikuvitukseni tuote. Mutta toisaalta ehkä ei...

Tulevana lauantaina mennään ulos oikein kunnolla todella pitkästä aikaa. Tälläydytään Koiranystäväni kanssa, meikataan itsemme täydellisiksi, juodaan todennäköisesti suurehkot (lue: käsittämättömät) määrät alkoholia, tavataan uusia kiinnostavia ihmisiä, tanssitaan aamunkoittoon ja käydään kotimatkalla falafelilla. Ja minä en polta tupakkaa. Joku juttu näistä ei tule tapahtumaan, tiedän sen jo nyt.