Disco Toilet 2000

Peilikaapin ihana, kaikki ihohuokoset ja pikkuvirheet (isoja ei tietty mulla ole) paljastava valoputki vetää viimeisiään, joten tänä aamuna yritin meikata strobo-valossa. Hetken sitä kestettyäni laitoin valot pois, todettuani että meikkausvirhe on piinaavaa päänsärkyä pienempi ongelma työhaastattelussa. Myöhemmin huomasin, että haastattelijalla oli selvästi enemmän väriä vasemman silmän ripsissään kuin oikean.

Haastattelu meni oikein hyvin ja olen siihen tyytyväinen. Tämä ei ollut teloitusryhmän eteen joutuminen vaan rento kahdenkeskinen keskustelu, enkä tosiasiassa osaa sanoa kumpi meistä puhui enemmän. Sain lopuksi tietää olevani kilvassa toisena, joten nyt on jännää nähdä saanko rutistettua vanhemman ja kokeneemman ohi psykologisissa testeissä ja viimeisessä haastattelussa. Minä olen minä, enkä muuksi muutu. Mutta tietysti tässä tapauksessa haluaisin olla myös heidän mielestään paras. Tulen pettymään, jos en tule valituksi, mutta sekin on siinä tapauksessa vain osa elämää.

Näissä tilanteissa tulee aina mieleen neuvo, jonka isoisäni antoi minulle ollessani pieni. Hän kertoi elämänsä aikana tulleensa siihen tulokseen, ettei kannata valehdella. Moraalisen high-fly selityksen sijaan syy oli yksinkertainen: Kun pysyy totuudessa, ei unohda mitä on sanonut. Näppärää ja käytännöllistä. Tuon olen aina pitänyt mielessä. On tapoja välttää jonkun tietyn asian kertominen valehtelematta (ks. kirjoitukset viimeisen kolmen kuukauden ajalta).