Telepatiaa II

Lyhyt postaus tällä kertaa, mut on ihan pakko kertoa...

Jotain ihan kummaa tapahtu äsken. "Juttelin" Hollannikkaan kanssa (nyt pakko laittaa nimi, jos se sattuis kattomaan) ja oli puhe kyseisen maan säästä ja siitä, että siellä on nyt tulossa tosi lämmintä viikonlopuks, jotain 25+ astetta. Mä sanoin, et oon täysin väärässä paikassa, koska täällä on kylmä ja hän naureskeli, että ens viikonlopuks, kun itse oon Hollannissa, on sit luvattu vaan jotain 10-15. Mä kirjotin "everywhere you go - always take the weather with you" ja aattelin, et se leimaa mut ihan nörtiks, kun päässä alko pyöriin toi biisi, mut sit se olikin ihan äimänä, et "mitä, näkykö sulle mikä biisi mulla soi?" (messengerin yks toiminto, niille jotka ei tiedä). Mä en ensin tajunnu mitä se tarkotti, aattelin et vitsailee mun kans, mut sit se laitto toiminnon käyttöön ja näin, et sillä soi sama Crowded House biisi just sillä hetkellä. Ihan friikkii shittii tai taas vaan todella iso yhteensattuma. Mut tää oli sit jo toinen laatuaan. Mulla ainakin meni kylmiä väreitä selkärankaa pitkin ja kenkis tuntui/näytti/luki/[insert word of choice here] myös hätkähtävän.

Trust issues

Mä tajusin tänään, että oon jotenkin vähän varuillani miesten kanssa. Tän toteaminen tuli mulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, enkä vieläkään oo oikeen palautunut. En siis ehtinyt asiaa vielä enempää pohtia, joten mitään syväanalyysiä tuskin on antaa.

Mun rakas ystävä sanoi mulle kirjeessä tässä viime viikolla, että:

"sun täytyy uskaltaa olla myös se heikompi osapuoli!!!!!! - - - Tietenkin ole ylpeä siitä että olet erittäin vahva itsenäinen nuori nainen, mutta joskus on hyvä päästää kontrolli ja antaa vaan tunteiden viedä, oli se sitten "heikkoa" tai ei. Ja kun muissa elämäntilanteissa olet erittäin vahva niin se että joskus tunne-elämässä annat itsesi olla välillä se heikompi on varmaan vaan ihan hyvä."

Se oli niin oikeassa, että rintaa vihloi, ja mä mietin tota monta päivää jälkeenpäin.

Mulla on joku tarve edelleen kontrolloida kaikkea mun ihmissuhteisiin liittyvää, mikä varmaan juontaa juurensa mun edelliseen suhteeseen, jossa mä koin, että vastuu kaikesta oli mun niskoilla. Pääongelmahan tässä on luottamus. Mä tajusin viime suhteessani, etten ollut luottanut avomieheeni sataprosenttisesti ja lopulta hän vielä todisti epäluotettavuutensa, jolloin mä sain vahvistuksen. Ei kannattanutkaan luottaa, mä olin koko ajan ollut oikeassa. Tästä todennäköisesti johtuu, että mun luottamus nimenomaan mulle kiinnostustaan näyttäviin miehiin (ei siis miehiin yleensä) on paljon pahemmassa jamassa kuin luulin. Mun oletusarvo on, että henkilö on epäluotettava ja tulee aiheuttamaan mulle pahaa oloa. Ja näin ollen mä en saa päästää itseäni heikoille.

Tapasin eilen koiraa kävelyttäessäni sen Kadun miehen, josta mainitsin. Tuli iloisena mua vastaan ja käteltyäni sitä, se halas mua. Ei siinä mitään, mäkin aina halaan kaikkia. Sitten se kysy, et millonkas me mennään drinkille, ja yht'äkkiä mulla tuli ihan sellanen olo, et mua painetaan seinää vasten. Siis ei missään nimessä fyysisesti, mut mä olin siinä Kadun miehen ja seinän välissä ja tilaakin oli ympärillä koko jalkakäytävän verran. Mua ahdisti henkisesti. Täysin outo tunne ja mulle aika tuntematon. Joskus ahdistaa väenpaljoudessa, mutta ei ikinä noin. Tuli vaan semmonen olo, että mun pitää päästä pois, joten annoin sille numeroni. Mikä on tietysti mahtava ratkaisu, jos seura ahdistaa! Vaikka enhän mä tiedä oliko se tyypistä kiinni vai näistä mun luottamusongelmista. Hän otti itse homman haltuun ja mä koin voimieni hetkellisesti lamaantuvan. Pisti sit viestiä eilen illalla, et onko liian myöhästä soittaa. Mä koen aina sen, että joku ei esittele itseään, todella epäkohteliaaksi ja niinpä vastasin, että "on, kuka siellä nyt kyseleekään". Mutta, koska oon sellanen ihminen, että mulla alkaa tommoset pyörimään päässä, oli sitten pakko päästä itteni pinteestä laittamalla viesti myöhemmin, et "sori ei ollut tarkotus olla epäkohtelias, mut mistä minä tiedän kuka siellä kyselee". Minkä takia mun täytyy olla niin helvetin kiltti ja empaattinen.

Mieleen tulee se magneettinen mies. Siihen mä luotin, vaikka ei kovin hyvin tunnetakaan. Varmasti luotan edelleen, kunhan hän palaa matkoiltaan mun elämään. Eli en mä oo suinkaan menetetty tapaus. Sitä en ainakaan ikinä menis tunnustamaan. Kyllä tästäkin noustaan ja opitaan uudelleen luottamaan ja antautumaan. Mulla tulee ihan vedet silmiin pelkästä ajatuksesta. Pelottava ajatus - luottaa ja antautua. Mutta mä tiedän, että oikean ihmisen tullen pelko hälvenee kuin tuhka tuuleen ja sitten mä pyörittelen päätäni näille pohdinnoille. Jotkut vaan riisuu aseista. Magneettinen mies riisuu mut aseista. Ja se ei voi olla ainutkertainen, koska mä oon aika varma, että sitä en saa.

Karma light

Mä oon tänään maailman reippain ihminen. Pitkällisen sisäisen dialogin, jota jopa väittelyksi voisi kutsua, jälkeen mä sain itseni lähtemään joogaan ja vielä tehtyä ihan ok harjoituksen noin kuukauden hiljaiselon jälkeen. Suurin lähtemisen vaikeus tuli siitä tiedosta, että mä olisin tosi kipee harjotuksen jälkeen, mut vielä ei onneks tunnu inhottavalta. Lisämeriittinä nimitykselle voidaan mainita, että mä myös joogan jälkitilasta huolimatta muistin ostaa vessapaperia kaupasta.

Kosminen palkinto tästä kaikesta tuli heti kotimatkalla hitaasti nilkuttaessani (polvia on pitäny varoa muuton jälkeen), kun ilokseni huomasin ostamani Käckin olevan aivan tuore. Niin tuore, et mä en edes tiennyt että sen pitäis maistua tolta. Jos mun 4ever-kämppis sattus lukemaan tän, sille tulis tässä paikkeilla ihan mielettömät ihastus/kateus-sekaiset tunnelmat.

Tähän loppuun pienimuotoinen tilannekatsaus liittyen siihen mun yhteen ulkomaalaiseen ystävään. Puukenkis (piti keksiä uus nimi, ettei se ymmärrä) on nyt sitten virallisesti sen tytön kanssa yhdessä. Älkääkä vaan kysykö, että "mitäs, mitäs?", koska mä en oikeesti tiedä. Mut tähän sopii taas hyvin männävuosina lukiobestikseni kanssa tiuhaan tahtiin käytössä ollut sanonta: "Onnea ja menestystä valitsemallanne uralla!" Mä mainitsin jo aikasemmin kenkikselle pariinkin otteeseen, etten halua tulla jos sillä ois joku uus suhde aluillaan, mut nyt oon joka tapauksessa menossa, kun on jo lippukin ostettu. I can tell you, et mä en ainakaan sinä tyttiksenä olis kauheen ihastunut ajatuksesta, mut ystäväni ei miehenä tietenkään näe mitään ongelmaa. Repiköön siitä...

Taas yksi viileä kesäpäivä

Sisäpihan koivujen lehdet on jo kasvaneet isoiksi ja betonirinkulassa kasvaa kukkia. Kesän valoisuudessa on se ihana puoli, ettei tartte pitää valoja päällä iltaisin. Yhdessä noiden isojen koivujen kanssa tämä tarkoittaa sitä, että mä voin huoletta oleilla kotonani myös alasti, vaikka verhot ei ois koko aikaa edessä. Vapauttavaa saada olla niinkuin tykkää sen kummemmin miettimättä. Muuten valoisat yöt on kyllä laittanu mun vuorokausirytmin totaalisen sekaisin, mutta päätin ottaa itseäni huomenna niskasta kiinni ja herätä ihmisten aikaan.

Tiiliseinän takaa näkyvällä terassilla ei ole enää näkynyt ihmisiä. Joko ne on lopettaneet tupakanpolton tai sitten kesälomakausi on alkanut. Mäkin päätin lopettaa juhlapolttamisen ja ihan oikeesti tällä kertaa. Montakohan kertaa tuokin on tullut sanottua. No nyt se on julkaistu, joten ehkä se tällä kertaa pitää. Eipä siitä sitten tällä haavaa enempää.

Käytiin pikkumiehen kanssa kävelyllä siellä ihanalla alueella, josta mä haluaisin ostaa kodin. Istuttiin puistonpenkillä, mä luin kirjaa mini-manin vartioidessa. Nyt kotona ja taidan jatkaa lukemista, kun jäi niin jännään kohtaan. Illalla pitkän tauon jälkeen jooga.

Kohtaamisia

Mä oon tosi avoin ottamaan yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin kadulla. Lähinnä tätä tapahtuu sillon, kun oon minimiehen kanssa kävelyllä ja mulla on siinä aina välillä toisen haistellessa aikaa havainnoida ympäristöä ja vastaantulijoita. Toisaalta ihmiset on usein itsekin hyvin vastaanottavaisia, johtuen minimiehen aseet-riisuvasta vaikutuksesta. Eilen esim vastaan tuli nuori mies, joka kantoi jotain isoa kangaskassissa ja niinpä mä kysäisin siltä sen lähestyessä, että "onko se rumpu?". Mies oli silminnähden yllättynyt, mutta iloinen, saadessaan kertoa kyseessä olevan sen-ja-sen niminen afrikkalainen rumpu ja sit mä kysyin jotain soittoasennosta ja se vastas. Hymyilin sen hämmentyneelle ilmeelle ja sanoin, että "heippa!" ja molemmat jatko hyvillä mielin matkaansa. Pieni hetki, mutta kuitenkin niin paljon suurempi kuin vain se, että kävellään ohi. Tämä on yksi niitä asioita, jotka kultaa mun olemisen.

Tuotakin suurempi tilanne, on kuitenkin se kun joku muu tekee saman minulle. Tässä lähistöllä on töissä eräs mies, jonka oon tavannu usein tuossa läheisellä kadulla: olen päätellyt hänen kävelevän siinä työnsä puolesta monta kertaa päivässä ja minä taas menen siitä minimiehen kanssa usein puistoon. Hän on ottanut minuun aikaisemmin yhteyttä koiraan liittyen (helppo aihe) ja tapasin hänet jälleen tänään. Olin juuri noukkinut maasta kakat pussiin ja solmin sitä siinä, kun huomasin ohikulkijan tutut kasvot. Hän hymyili, minä hymyilin. Hän moikkasi, minä sanoin "hi!". Sitten tapahtuikin asia, joka teki tästä päivästä muita erilaisen: hän alkoi keskustelemaan kanssani siihen liittyen, että nähdään niin usein täällä ja mä sanoin, että asun tossa lähellä. Hän sanoi nimensä ja minä otin kiinni hänen tarjoamastaan kädestä, sanoin nimeni. Puhuttiin vielä pari lausetta ja mies jo käveli eteenpäin, minun jäädessäni paikalle. Häkeltyneenä. Mitä äsken tapahtui? Vielä hetki sitten hän oli vieras, jonka joskus näen kadulla, mutta nyt me ollaan tuttuja. Viime tapaamisestamme oli varmasti jo lähes kuukausi - oliko hän odottanut minun tapaamistani ja siksi oli näin tuttavallinen ja hanakka ottamaan kaiken irti, jos ei taas vähään aikaan nähdä. En tiedä, mutta ajatus siitä on ihana. Ajatus siitä, että jonkun tuntemattoman mielestä minä olen jotenkin erityisen mielenkiintoinen muihin vastaantulijoihin verrattuna. Että muutkin näkisivät minusta sellaista, mitä minä näen muista.

Mieleen tulee erään lauantaina tapaamani miehen tekstiviesti, joka kuului: "U r the girl all men wish to be with, it will be pleasure for me, to be ur friend. :-)". Voi olla, että kyseisellä miehellä on muut agendat mielessä, vaikka kyllä tein kantani selväksi ja sen takia haluan uskoa, että tuo tuli sydämestä. Mä uskon, että ihmiset ajattelee toisistaan paljon enemmän kauniita asioita, kuin mitä ne toiset tietääkään. Niinpä haastan teidät kaikki kertomaan ihanille ihmisille ne positiiviset tunteet, joita ne teissä herättää! Harvemmin sitä iskuyrityksenä otetaan, ja jos ottaa niin ethän sä siinä mitään menetä - hymyilet vaan ja jatkat matkaa. Kauniiden asioiden kertominen ei maksa sulle mitään, mutta niiden vaikutus voi kestää sen toisen luona kauemmin kuin uskotkaan ja olla merkityksellisiä sen ihmisen elämälle.

Maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset rentoutuisi ja muistaisi nauttia. Uskaltaisi nauttia. Joka hetkestä. Nähdä elämän lasten viattomin silmin paikkana, joka on täynnä jännittäviä asioita ja uusia kokemuksia. Avaa silmät tuolla ulkona. Näe se punainen uutuuttaan hohtava leppäkerttu, joka ei jäänyt sun kengän alle ja anna itsesi kaikessa kiireessä kokea sen kauneus. Muistaa miltä tuntui ensimmäisen kerran ottaa se pieni olento kädelle, opetella loru äidin kanssa ja sitten nähdä kuinka leppis ottaa siivet alleen. Anna itsesi tuntea onni siitä, että enää noissa tilanteissa ei tarvitse itkeä, koska aikuisena jo tietää, että leppäkerttuja tulee aina lisää.

Raportti

Kuohuviiniä ja punkkua, valtavan ihanaa seuraa ja valloittavia uusia tuttavuuksia. Hyvää fiilistä ja riemukasta menoa tanssilattialla. Joillakin mustasukkaisuutta ja riita, toisilla yrittämisen makua, erään vanhan tutun töykeyttä, mutta ilta loppui liian varhain. Juhlat olis voinu jatkua ikuisesti. Grilliruokaa ja tanssimista Iso-Roballa viiden kieppeillä. Joku sai multa kivan Sisley-jakun.

Tämä on uusi alku.

Paluu tulevaisuuteen

Muutto on viime metreillä ja mä olen nyt vihdoin palaamassa kotiin. Vaikka perheen luona on aina hyvä olla, alkaa nyt kyllä tulemaan vähän semmonen kumma olo. Ehkä "kutistava" ois hyvä sana. Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa olen elänyt tietyllä tavalla oman elämäni ulkopuolella ja kertyneen sosiaalisen vajeen alkaa todella huomaamaan. Ja nyt en tarkoita niinkään biletys-tyyppistä elämää, vaan omaa arkea ja olemista itsenäisenä aikuisena toisten joukossa. Ikävä omaa tietokonetta ja omaa jääkaappia, omaa pedattavaa sohvaa ja omaa sisäpihaa, oman buddha-patsaan rauhallista ilmettä ja omaa vessan kaappia. Niinkin pieniä asioita, joista kuitenkin on tullut niin tärkeitä, nyt kun viimein olen löytänyt kotiin.

Eritoten mulla on ikävä omaa joogaa, joka on ollut kateissa täällä ollessani. Tuun olemaan fyysisesti ihan rikki lauantain harjoituksen jälkeen, mutta henkisesti sitäkin eheämpi. Parin viikon päästä lähden taas matkalle, tällä kertaa Hollantiin ystäväni ja Saksaan rakkaan siskoni luokse. Tulee varmasti mielenkiintoinen, silmiä avaava ja jännittävä matka. Monessakin mielessä.

Tämä on nyt sitten viimeinen yöni tässä talossa, mutta kaikki ne pienetkin surun sävyttämät tunteet, on jo kadonneet muuttolaatikoiden siirtyessä toiseen paikkaan. Yksi vaihe loppuu ja toinen alkaa.

Tuosta tuli mieleen Semisonic nimisen bändin joskus taannoin levyttämä "Closing Time" ja siinä yksi säe, joka on jäänyt vahvasti mun mieleen: "Every new beginning comes from some other beginning's end." Mä oon miettiny tuota monta kertaa ja hartaasti, mutta edelleen se herättää ristiriitaisia tunteita. Parempi etten tässä ala syvemmin pohtimaan, totean vain kuinka antoisaa on, että mieleen jää tuollaisia ajatuksia joihin voi palata. Niiden kautta voi parhaimmillaan peilata omaa mielentilaansa ja jopa kasvuaan. Ja jollain tavalla ne luo turvaa.

Kiertokirjekirous

Mulla on yks tuttu, jota en oikeesti tunne. Tapasin hänet kerran Arlandan lentokentällä ja he lankonsa kanssa antoivat super-kiltteyttään mulle kyydin hela vägen yhteen Tukholman ulkopuolella sijaitsevaan kaupunkiin kämppis-ystäväni kotiovelle asti. Se oli niiden matkan varrella. Annoin ko henkilölle yhteystietoni, että tarjoan kahvit, jos sattuu joskus mun kotikulmille. Me ei kuitenkaan olla oltu missään tekemisissä, muuten kuin että oon päässyt hänen kiertokirjelistalleen, eli meilboxi täyttyy aikas usein mitä ihmeellisimmistä fwd-vitseistä. Siis en mä valita: delete-nappi on tietopaikassa ja musta on vaan hienoa, että hän todennäkösesti saa jotain kiksejä siitä, että on yksi nimi lisää siellä vastaanottajana.

Noita kuitenkin välillä sadatellessani oon tullut siihen tulokseen, että tää henkilö taitaa olla aika riippuvainen kiertokirjeiden kierrättämisistä, koska ei kai kukaan voi luulla, että vastaanottaja viitsii lukea 15 peräkkäin lähetettyä meiliä Fwd:-alkuisella aiheella? Ja siitä on edelleen tullut mieleen, että kuinkahan moni tuntee kouraisun sydämessään, kun taas kerran vastaanottaa jonkun kiertoamuletin, joka toteutuu vain jos "lähetät tämän seuraavan viiden minuutin sisällä vähintään seitsemälle ystävällesi ja henkilölle, joka sinulle tämän lähetti"? Kukaanhan ei tietenkään tunnusta, että uskois noihin höpötyksiin, mutta entä sitten, jos sulla on vaikka joku ihastus ja ehkä tapaat sen viikonloppuna - eihän sitä riskiä voi ottaa, että homma menis puihin vaan jonkun kirjeketjun jatkamatta jättämisen takia ja "ei kai pikku lisä-onnesta mitään haittaakaan ole"! Itse lähetän kirjeitä eteenpäin enää hyvin harvoin ja uskon, että ystäväni eivät siitä ota herneitä neniinsä, jos meidän ystävyys jää vaille nalle puh-ystävyydentunnustus-vahvistusta. En mä missään nimessä sano, että kiertokirjeet on aina huono juttu, liika vaan on niin liikaa. Mutta kyllä mun tästä kaikesta huolimatta täytyy tunnustaa, että jollain tavalla melkeen joka kerta tekis mieli laittaa (vahinko) eteenpäin.

Muuttopuuhissa mennyt edelleen tämäkin viikko. On kyllä jo kova kaipuu takaisin koti-Helsinkiin, mutta kivaahan tää vaan on, kun kerrankin on mahdollisuus ja saa olla avuksi. Oon tässä pari päivää päivitellyt miten järkyttävän paljon tavaraa ihminen voi kerätä matkan varrella. Ja mitä suuremmat tilat, sitä enemmän tulee säästettyä. Sain juuri tehtyä omassa kämpässäni suursiivouksen, mut taidan tehdä palattuani vielä toisen, että varmasti tuli kaikki turha laitettua pois.

Katos, taas tipahti meili luukusta...

Loppulaskenta

Olikin odotettavissa, että tästä vapautumisen vuosipäivää edeltävästä viimeisestä viikosta tulisi intensiivisin koko menneen vuoden aikana. Viime yönä näin unta kuumasta yöstä exäni kanssa. Eron jälkeen hän ei ole uniini kummemmin päässyt, eikä todellakaan tuollaisissa merkeissä.

Aamulla tunsin pettäneeni. Kuten useiden tunteiden kohdalla viime päivinä, en tälläkään kertaa osaa sanoa kehen tunne oli suunnattu: minuun itseeni vai johonkin toiseen. Mutta väliäkö tuolla.

Joku...

"Olispa mulla Joku, joka järjestäis mulle romanttisen weekend loman Pariisiin."
"Olispa ihanaa aamulla ulos ikkunasta katsoessaan nähdä Jonkun tampanneen mulle uuteen lumeen rakkaudentunnustuksen."
"Olispa Joku, jonka vierestä sais herätä aamuisin ja laittaa sunnuntaina aamiaista."
"Olispa Joku, joka rakastais mua."

Kyse on klassisesti ihmisen kaipauksesta toisen luo ja toivosta, että voisi tulla Joku, joka muuttaa asiat paremmaksi. Tiedän, etten todellakaan ole ainoa, joka on noin joskus tuntenut, mutta omalla kohdallani eräs ihminen muutti tuon kaiken.

Tapasin muutama vuosi sitten työpaikallani miehen, joka oli juuri tullut taloon. Työni puolesta olin mukana perehdyttämässä kyseistä ihmistä ja näin ollen olimme toistemme kanssa tekemisissä. Eräänä päivänä, muutama viikkoa ensitapaamisen jälkeen, mies tuli työhuoneeseeni naama täysin erinäköisenä kuin yleensä ja lopulta sai kohteliaasti kerrottua, mitä oli minusta mieltä ja sitten kysyttyä, jos lähtisin hänen seurakseen katsomaan David Copperfieldia viikonloppuna. Olin luonnollisesti imarreltu, mutta jouduin harmikseen kertomaan eläväni onnellisesti (itsepetos, paras petos) avoliitossa. Asia oli sillä selvä ja meidän välit pysyi oikein hyvinä, vaikka ei perehdytyksen loputtua oltu enää kauheesti tekemisissä.

Noin vuosi tuon tapauksen jälkeen olin viettämässä firman pikkujouluja muutamien työkaveriporukalla, johon tuo mies myös lukeutui. Jatkettuamme juhlintaa paikalliseen yökerhoon, päädyin juttusille tämän kyseisen henkilön kanssa. Tiesin olevani muuttamassa pois kyseiseltä paikkakunnalta ja minut valtasi tarve kertoa hänelle, miten otettu olin ollut hänen silloisesta tarjouksestaan ja että muistan sitä lämmöllä. Vastineena tähän hän kertoi tarjouksen olevan voimassa ja että voin koska vain, vaikka vuosien päästä, soittaa hänelle ja hän järjestää meidät katsomaan Copperfieldiä mihin maailman kolkkaan tahansa. Minä nauroin sydämellisesti ja ilta jatkui mukavissa merkeissä.

Muutaman päivän päästä puhelimeeni saapui viesti tuntemattomasta numerosta, joka osoittautui olemaan tämä kyseinen henkilö. Vaikka osasin jo aavistaa mitä oli tulossa, ei mikään olisi voinut valmistaa minua viestiä seurannutta puhelua varten. Viimeisten muutaman päivän ajan mies oli ajatellut minua lakkaamatta ja hän tunsi olevansa pakotettu soittamaan ja kertomaan tunteistaan minulle. Sanankäänteet ja rakkaudentunnustukset olivat kauneimmat, mitä olin koskaan aikaisemmin kuullut ja hänen jo vuoden roihunneet tunteensa olivat varmasti aidot. Minä olin hänelle Se Erityinen Ihminen ja romantikkona mies kertoi tekevänsä mitä vain ja hakevansa vaikka kuun taivaalta minua varten. Tätä hän vakuutti vielä senkin jälkeen, kun olin kertonut oman kantani ja joutunut murtamaan hänen unelmansa lopullisesti.

Kävelin vessaan ja seisoin katsomassa itseäni peilistä. Nyt tuli se Joku, se mitä kaikki nämä vuodet oli haikeissa lauseissa pyydetty. Mutta se Joku ei ollut Hän. Tunsin kuinka vapautumisen ja elinvoiman tunne täytti koko vartaloni sormenpäihin saakka viimein sisäistäessäni, että minä en ole passiivinen tekijä omassa elämässäni. Joku ei voi tulla tekemään minua onnelliseksi, jos minulla ei ole tarpeeksi tai oikeanlaisia tunteita häntä kohtaan. Minä päätän ja minä elän omien tunteideni mukaan. Samaan aikaan olin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä mies oli todistanut todeksi sen, minkä olin jo luullut elämän todistaneen valheeksi: Että on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat noin vahvasti toista kohtaan ja jotka ovat valmiita sen kertomaan ja todistamaan. Minä olin jo muuttumassa kyynikoksi, mutta tämä ihminen pelasti minut. Myöhemmin kerroin tämän kaiken kyseiselle henkilölle, joka ei liikutukseltaan ensin osannut vastata. Mieltäni lämmitti sittemmin kuulla, että minun tapaukseni ei ollut kumonnut hänen uskoaan siihen, että vielä tulee ihminen, joka vastaa hänen tunteisiinsa. Ja minä tiedän, että tuo nainen tulee tuntemaan olevansa maailman onnekkain ihminen sen miehen saatuaan.

Iris Keating and a Taxi Cab

Olin tänään rälläämässä mutkaisilla 60-rajotus pikkuteillä lauleskellen elämäni kyllyydestä radion tahtiin. Matkalla tuli myös Goo Goo Dollsien kappale Iris, yks mun all-time-favoriteista, ja mietin siinä, että laulajalla olikin enemmän muhun iskevä ääni kuin olin muistanut. Siis mitä nyt omalta ääneltäni kuulin. Syyksi selvisi, että kyseessä oli ihanaisen Ronan Keatingin versio biisistä. Joskus vaan käy niin hyvä säkä, että kaks lempiasiaa laitetaan yhteen ja se vielä toimii.

Täällä muuten kuuluu paikallisasemien lisäksi vaan kaks kanavaa kunnolla. Ne on Nova ja Iskelmä. Mun siskolla on yks tajuttoman hyvä "juttu" - en osaa selvemmin sanoa. Asiaan kuuluu, että kyydissä istuvien pitää olla takapenkillä, kuskin pitää puhua vain normaalia kovemmalla äänellä ja ajaa epätasaisesti, kaasutellen joka korttelinvälillä ja jarrutella risteyksiin, ja taustalla pitää soida Iskelmäradio niin hiljaa, että sen just ja just kuulee takapenkille. Mikä tämä on? No, taksi. Tietty. Mä en tiedä onks tää kenenkään muun mielestä hyvä juttu, mut siskon kanssa toimii mulla joka kerta. Toisaalta mun huumorihan tunnetaan.

Kuin valkoinen helminauha

Mun Filmer Top 10:een lukeutuu kyllä varmuudella Four Weddings and a Funeral, niinkuin sillon laivallakin todettiin. Joidenkin elokuvien tietyt kohtaukset jaksaa itkettää kerta toisensa jälkeen - tässä tapauksessa ne hautajaiset. Toisaalta yhtä hämmästyttävää on löytää tutusta elokuvasta uusia asioita, mitä ei aikaisemmin ollut huomannut.

Tuon elokuvan lisäksi ohjelmassa ollut tänään nettisurffausta, muuttolaatikoiden pakkaamista ja hampaiden valkaisua. Pysyyköhän ne valkosina vielä käsittelyn jälkeen vai imeekö tummentumia kahta kauheammin? Mene tiedä, mutta ihan kiva kokeilla uusia juttuja välillä. Voi olla, että ruskettuminen olisi tehokkaampi tapa saada hymyyn valkoisempi vaikutelma.

Aurinko alkaa vihdoin pilkistää pilvien takaa parin päivän lymyilyn jälkeen, mutta tuulee aika lailla. Toisin sanoen mainio pakkaamis-/muuttoilma jatkuu lähes koko maassa. Mukavaa tuulipäivää!

(Voiko rivien välistä havaita tiettyä vastahakoisuutta ottaa esille niitä asioita, jotka oikeesti mietityttää...?)

Extra reading

Hurmaava itsemurha: "Neito ja rikkonainen sielu".

Pinnallista miehistä

Nonni, nyt sitten kaikki tietää minkä näkönen Mr. Lordi on, herran pyynnöistä huolimatta. Mieleen herää vaan kysymys, että onko sillä oikeestaan loppupeleissä mitään väliä? Tuskin keneltäkään keikalle menijältä mahtavasta lavashowsta fiilikset sen takia katoaa, että tietää maskien alla olevan tavallisia ihmisiä. Joitakin pienimpiä faneja se ehkä jopa auttaa pääsemään yli toistuvista painajaisista. Sitä paitsi tuo mies näyttää ihan Mr. Lordilta, vaan siloposkisempi versio. En usko, että tässä bändille mitään peruuttamatonta haittaa on tapahtunut, vaikka mun mielestä on aika mautonta, kun esim kotitalo ja muu über-privaatti pistetään lehtien sivuille.

Kyllähän kenen tahansa hyvän artistin kuuluukin luoda sellanen tunnelma, että siinä katsoja siirtyy toiseen ulottuvuuteen ja kaikki muu katoaa. Siinä tulee Lordilla varmasti jatkossakin olemaan maskit ja pyrotekniikat apuna. Tuosta esimerkkinä tulee nyt ensimmäisenä mieleen Lotta, joka Ricky Martinin keikalla kertoi siirtyneensä "johonkin pieneen latinalaisamerikkalaiseen valtioon". Tai kuvittele ittes vaikka Robbie Williamsin keikalle, niin kyllähän siellä pitää tulla tunne, että se laulaa ja flirttailee just mulle. (Robbiella näyttää muuten olevan blogi...) Mulle kyllä Ronan Keating on kuitenkin ikuinen ykkönen - ihana!

Telepatiaa ja mustat sukat

Mitä uskomattomin juttu tapahtu mulle äsken. Mä oon vieläkin ihan sekasin siitä. Olin jo laittanut koirat nukkumaan ja yrittänyt lukea kirjaa, mutta siitä ei tullut mitään hollantilaisen ystäväni kummalla tavalla täyttäessä mun ajatukset. Valot oli poissa, makasin pimeässä makuuhuoneessa aivan nukahtamispisteessä hollannikkaan edelleen pyöriessä päässä, kun yht'äkkiä joku pakotti nousemaan ylös - mene tietokoneelle. Kävelin vauhdilla alasti talon poikki yläkertaan, löytääkseni ruudulta avonaisen keskusteluikkunan ja 00.20 ajoitetun viestin, jonka tämä samainen mies oli lähettänyt. Tietokoneen kello näytti 00.23.

Meidän ei ollut tarkoitus puhua tänään eikä yleensäkään olla yhteydessä näin myöhään - klo 23:n olisin pistänyt sen piikkiin. Mä en näe tälle mitään järkevää selitystä. Kuinka tämä henkilö voisi Hollannista saakka ajatella mua niin intensiivisesti, että se estää lukemisen ja saa mut revittyä sängystä koneelle? Ja ei, mä en oo voinut kuulla mitään viestiääntäkään, koska kone oli sekä virransäästötilassa että aivan liian kaukana, ja makuuhuoneen viereisessä huoneessa nukkuva koira kuorsaa niin lujaa, että sitä kovempien desibelien saavuttamiseksi sais raavas mieskin pistää parastaan. Oikeesti. Mystistä...

Sain myös kokea jotain muuta uutta tänä yönä. Hollannikas kertoi yhdestä vakavasti sairaan ystävänsä naispuolisesta ystävästä, jonka kans hän on viime aikoina lähentynyt ja joka on nyt nähtävästi häneen ihastunut. Sain kuulla, että ne tulee viettämään seuraavat kaksi päivää kahdestaan yksillä messuilla Belgiassa ja samalla hetkellä tunsin kuinka rinnassa kasvoi outo tumma painava tunne, jonka muistin jostain kaukaa monen vuoden takaa. Adrenaliinin syöksyessä vereen tajusin, että mä olin mustasukkanen. Ja tässä tapauksessa täysin ilman oikeutusta.

Eka reaktio oli tietenkin, että hälytyskellot alkoi huutamaan päässä "Enhän mä näin tuntis mun muiden miespuolisten platonisten ystävien kohdalla!", mutta toisaalta täytyykin muistaa, että meidän suhde on hyvin erityislaatuinen: Jonkunlainen riippuvuus toisistamme on kyllä mukana pelissä, siitä ei pääse mihinkään. Mä kerroin sille rehellisesti miltä tuntuu ja vakuutin uskovani sen olevan ihan luonnollista. Että ymmärrän hyvin sen tytön kiinnostuksen ja että itsekin varmasti ajattelisin samoin, jos tilanne välimatkoineen jne ei olis niin mahdoton. ...Kun pistää vinkkaus-smileyn perään, saa sanoa melkeen mitä vaan ja päästä pälkähästä, vaikka seuraavassa käänteessä vakuuttaakin olevansa ihan tosissaan.

Oikeesti mä uskon, että me ei kumpikaan tiedetä tarkalleen missä tässä mennään. Tai sit se tietää ja mä en tiedä. Toisaalta mä tiedän, mitä tilanne vaatis, jotta tästä tulis mitään muuta kuin platoninen ystävyyssuhde, ja tiedän että rahkeiden löytyminen on epätodennäköstä. Pian ollaan taas viisaampia, kun lähden käymään sen luona, ja parempi olla turhaan vaivaamatta päätään ennen sitä. Toivotaan, että nenätysten oleminen ja ajan viettäminen yhdessä hälventää riippuvuus-aspektin meidän ystävyydestä ja voidaan jatkaa terveempää rataa eteenpäin. On kuitenkin väistämätöntä, että jompikumpi tai molemmat ennen pitkää löytää tyttö-/poikaystäväkokelaita, ja sillon meidän täytyy pystyä suhtautumaan niihin tilanteisiin vähintään neutraalisti, jos halutaan tän ystävyyden säilyvän vielä jatkossakin.

Lääkitykset kunnossa

Nyt se viimein tuli - sade ja harmaa päivä. Ihanaa, ehkä tää siitepölytilanne nyt viimein ees vähän helpottaa. Viime raportista poiketen se kyllä sittenkin oli allergia eikä flunssa. Mulla ei vaan koskaan oo ollu mitään kovin tuntuvia siitepölyoireita, vaikka se suureksi yllätyksekseni jo useampi vuosi sitten muiden testien yhteydessä todettiin: "...Niin, ja sittenhän sulla on paha koivuallergia - mutta senhän sä tietenkin jo tiesitkin!" Sainpahan selityksen uupumukselle ja väsymykselle. Aikaisempi diagnoosi oli laiskuus.

Hmm... Mulla ei itse asiassa oo nyt kummempaa kommentoitavaa. Meen tästä alakertaan laittamaan kahvia tulemaan, lisään sitä maitokupilliseen ja meen tohon portaalle hengittämään. Hengittäminen on kyllä yks maailman hienoimpia asioita. Ihmisten pitäis kiinnittää siihen huomiota useammin. Ehkä sillon me koettais suurempaa yhteenkuuluvuutta luontoon ja lopetettais tän pallon tuhoaminen. Mieti, että meidät ympäröi ihan koko ajan läpinäkyvä väritön kaasu, jota me hengitetään sisään ja jota ilman me ei selvitä.

Feminismiä ja sanatonta viestintää

Mä en yleensä ota aurinkoa, mutta tänään oli ulkona niin sekä mun fyysiseen että henkiseen fiilikseen sopiva ilma, että olisin maannut siellä vaikka koko päivän: Varusteina viime vuonna alennusmyynnistä ostetut bikinit, aurinkolasit ja hellehattu, 25 suojakerrointa, aurinkotuoli ja kirja. Täytyy sanoa, että jo aikaisemmin mainitsemani tanskalaisen Hanne-Vibeke Holstin kirjat on olleet mulle tärkeitä ajatusten herättäjiä ja pohtimisprosessien vauhdittajia viime vuoden aikana. Kirjojen feministinen ote on saanut tarttumaan aiheeseen, jota en aikaisemmin ollut itseni kanssa käsitellyt. Tuo prosessi on hyvin kasvattava ja edelleen kesken, mitä se ehkä tulee olemaan koko loppuelämäni ajan.

Päivän positiivisena huomiona totesin, että mulla oli ihan hyvä olla niin siinä pihalla aurinkotuolilla - ei pahaa oloa, kun puristaa tuosta ja löysää tässä. Sisällä olin peilin edessä saanut hymyillen todeta, että tämä on mun keho, se toimii moitteettomasti ja mä hyväksyn ja rakastan sitä myös tämänhetkisessä olomuodossaan heikkouksineen kaikkineen. Mä en tiedä mitä ainetta oon tietämättäni ottanu, mutta lisää tätä, kiitos! Naisten hormonaaliset heittelyt kierron aikana on kyllä aika jänniä.

Auringosta energiaa imeneenä sitten vielä joogasin ennen lähtöä tapaamaan isoisääni vanhainkotiin. On ollut mukavaa viime päivinä viettää aikaa ihan vaan kaksin, vaikka me ei paljon puhutakaan - lähinnä minä puhun sen mitä puhun ja hän kuuntelee, tilanteesta johtuen. Mieleeni tuli tänään, miten suuri sisältö sanattomalla kommunikaatiolla on ihmisten välisissä suhteissa. Kuinka paljon meidän väliselle yhteydelle merkitseekään se, että autan häntä esimerkiksi makaamaan sängylle tai nousemaan ylös. Minä tulen tilanteeseen nöyränä noviisina näissä asioissa - miten nostaa, mitä ottaa huomioon, miten tehdä tämä mahdollisimman mukavasti ja arvokkaasti -, pakotan itseni epävarmuuksieni yläpuolelle ja kerta kerralta osaan paremmin. Häntä taas auttaa lapsenlapsi, nuori tyttö hänen silmissään, ja tilanne on varmasti hyvin hämmentävä osien vaihduttua päälaelleen. Tästä huolimatta hän on kärsivällinen ja huomaan hänen arvostavan ja huomaavan yritykseni.

Mikään käymämme keskustelu elämäni aikana ei ole vaikuttanut suhteeseemme näin vahvasti ja olen kiitollinen joka hetkestä. Tärkeimpien asioiden sanomiseen ei ehkä sittenkään tarvita sanoja, vaikka minä luonnostani mielelläni asiat niiden avulla käsittelen. Joissain tilanteissa sanat voivat ehkä jopa olla pako hetkestä, joka tuntuu jotenkin epämiellyttävältä. Isoisäni kiittää aina kun olen häntä auttanut, kuinka pieni asia olisikaan kyseessä. Toivon hänen tietävän, että näkökulmastani minä olen se, jonka tulisi kiittää.

Kesän yritetyin iskutaktiikka?

Mies on mennyt iskemään vetävää naista kuumalla kesäterassilla. Keskustelu on jo päässyt käyntiin ja nainen kysyy, mitä mies tekee työkseen:
"Joo, mä oon muusikko." Nainen kiinnostuu...
"Ai jaa, sepä kuulostaa mielenkiintoselta. Missä sä soitat?"
"No, älä kerro kellekään... mä oon yks siitä Lordista."

Toimii parhaiten rovaniemeläisittäin murtaen ja mystisen läpitunkeva katse silmissä. Uskottavuus onkin a ja o onnistumisen kannalta, koska tämän yrittäjiä tulee olemaan Suomen maalla pilvin pimein tulevana kesäkautena.

Kaksi lippua 2007 Euroviisu-finaaliin, kiitos!

Lappalaiset näyttää mistä kana pissii!!!

Tää oli niin paljon epätodennäkösempää, ku MM-jääkiekon kultamitali, että oksat pois! Mä käytän Lordi-paitaa koko kesän! No, en tietty koko kesää - aina pitää vähän liiotella, mut paljon kuitenkin. Mä ja mun Ruotsissa asuva rakas ikuisesti henkinen kämppis, sms-euroviisu-kumppani, mennään ihan varmasti sinne finaaliin, makso mitä makso.

Ja mun koiranulkoilutus-ystävä kerto just, et hän menee Heikin (Paasonen) kans naimisiin. Eli kaikki asiat alkaa suttaantumaan ihan itsestään... Millonkahan se André Wickström vielä soittas mulle?

Hollantiin muutto edessä?

You Belong in Amsterdam

A little old fashioned, a little modern - you're the best of both worlds. And so is Amsterdam. Whether you want to be a squatter graffiti artist or a great novelist, Amsterdam has all that you want in Europe (in one small city).

What European City Do You Belong In?