Kohtaamisia

Mä oon tosi avoin ottamaan yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin kadulla. Lähinnä tätä tapahtuu sillon, kun oon minimiehen kanssa kävelyllä ja mulla on siinä aina välillä toisen haistellessa aikaa havainnoida ympäristöä ja vastaantulijoita. Toisaalta ihmiset on usein itsekin hyvin vastaanottavaisia, johtuen minimiehen aseet-riisuvasta vaikutuksesta. Eilen esim vastaan tuli nuori mies, joka kantoi jotain isoa kangaskassissa ja niinpä mä kysäisin siltä sen lähestyessä, että "onko se rumpu?". Mies oli silminnähden yllättynyt, mutta iloinen, saadessaan kertoa kyseessä olevan sen-ja-sen niminen afrikkalainen rumpu ja sit mä kysyin jotain soittoasennosta ja se vastas. Hymyilin sen hämmentyneelle ilmeelle ja sanoin, että "heippa!" ja molemmat jatko hyvillä mielin matkaansa. Pieni hetki, mutta kuitenkin niin paljon suurempi kuin vain se, että kävellään ohi. Tämä on yksi niitä asioita, jotka kultaa mun olemisen.

Tuotakin suurempi tilanne, on kuitenkin se kun joku muu tekee saman minulle. Tässä lähistöllä on töissä eräs mies, jonka oon tavannu usein tuossa läheisellä kadulla: olen päätellyt hänen kävelevän siinä työnsä puolesta monta kertaa päivässä ja minä taas menen siitä minimiehen kanssa usein puistoon. Hän on ottanut minuun aikaisemmin yhteyttä koiraan liittyen (helppo aihe) ja tapasin hänet jälleen tänään. Olin juuri noukkinut maasta kakat pussiin ja solmin sitä siinä, kun huomasin ohikulkijan tutut kasvot. Hän hymyili, minä hymyilin. Hän moikkasi, minä sanoin "hi!". Sitten tapahtuikin asia, joka teki tästä päivästä muita erilaisen: hän alkoi keskustelemaan kanssani siihen liittyen, että nähdään niin usein täällä ja mä sanoin, että asun tossa lähellä. Hän sanoi nimensä ja minä otin kiinni hänen tarjoamastaan kädestä, sanoin nimeni. Puhuttiin vielä pari lausetta ja mies jo käveli eteenpäin, minun jäädessäni paikalle. Häkeltyneenä. Mitä äsken tapahtui? Vielä hetki sitten hän oli vieras, jonka joskus näen kadulla, mutta nyt me ollaan tuttuja. Viime tapaamisestamme oli varmasti jo lähes kuukausi - oliko hän odottanut minun tapaamistani ja siksi oli näin tuttavallinen ja hanakka ottamaan kaiken irti, jos ei taas vähään aikaan nähdä. En tiedä, mutta ajatus siitä on ihana. Ajatus siitä, että jonkun tuntemattoman mielestä minä olen jotenkin erityisen mielenkiintoinen muihin vastaantulijoihin verrattuna. Että muutkin näkisivät minusta sellaista, mitä minä näen muista.

Mieleen tulee erään lauantaina tapaamani miehen tekstiviesti, joka kuului: "U r the girl all men wish to be with, it will be pleasure for me, to be ur friend. :-)". Voi olla, että kyseisellä miehellä on muut agendat mielessä, vaikka kyllä tein kantani selväksi ja sen takia haluan uskoa, että tuo tuli sydämestä. Mä uskon, että ihmiset ajattelee toisistaan paljon enemmän kauniita asioita, kuin mitä ne toiset tietääkään. Niinpä haastan teidät kaikki kertomaan ihanille ihmisille ne positiiviset tunteet, joita ne teissä herättää! Harvemmin sitä iskuyrityksenä otetaan, ja jos ottaa niin ethän sä siinä mitään menetä - hymyilet vaan ja jatkat matkaa. Kauniiden asioiden kertominen ei maksa sulle mitään, mutta niiden vaikutus voi kestää sen toisen luona kauemmin kuin uskotkaan ja olla merkityksellisiä sen ihmisen elämälle.

Maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset rentoutuisi ja muistaisi nauttia. Uskaltaisi nauttia. Joka hetkestä. Nähdä elämän lasten viattomin silmin paikkana, joka on täynnä jännittäviä asioita ja uusia kokemuksia. Avaa silmät tuolla ulkona. Näe se punainen uutuuttaan hohtava leppäkerttu, joka ei jäänyt sun kengän alle ja anna itsesi kaikessa kiireessä kokea sen kauneus. Muistaa miltä tuntui ensimmäisen kerran ottaa se pieni olento kädelle, opetella loru äidin kanssa ja sitten nähdä kuinka leppis ottaa siivet alleen. Anna itsesi tuntea onni siitä, että enää noissa tilanteissa ei tarvitse itkeä, koska aikuisena jo tietää, että leppäkerttuja tulee aina lisää.