Feminismiä ja sanatonta viestintää

Mä en yleensä ota aurinkoa, mutta tänään oli ulkona niin sekä mun fyysiseen että henkiseen fiilikseen sopiva ilma, että olisin maannut siellä vaikka koko päivän: Varusteina viime vuonna alennusmyynnistä ostetut bikinit, aurinkolasit ja hellehattu, 25 suojakerrointa, aurinkotuoli ja kirja. Täytyy sanoa, että jo aikaisemmin mainitsemani tanskalaisen Hanne-Vibeke Holstin kirjat on olleet mulle tärkeitä ajatusten herättäjiä ja pohtimisprosessien vauhdittajia viime vuoden aikana. Kirjojen feministinen ote on saanut tarttumaan aiheeseen, jota en aikaisemmin ollut itseni kanssa käsitellyt. Tuo prosessi on hyvin kasvattava ja edelleen kesken, mitä se ehkä tulee olemaan koko loppuelämäni ajan.

Päivän positiivisena huomiona totesin, että mulla oli ihan hyvä olla niin siinä pihalla aurinkotuolilla - ei pahaa oloa, kun puristaa tuosta ja löysää tässä. Sisällä olin peilin edessä saanut hymyillen todeta, että tämä on mun keho, se toimii moitteettomasti ja mä hyväksyn ja rakastan sitä myös tämänhetkisessä olomuodossaan heikkouksineen kaikkineen. Mä en tiedä mitä ainetta oon tietämättäni ottanu, mutta lisää tätä, kiitos! Naisten hormonaaliset heittelyt kierron aikana on kyllä aika jänniä.

Auringosta energiaa imeneenä sitten vielä joogasin ennen lähtöä tapaamaan isoisääni vanhainkotiin. On ollut mukavaa viime päivinä viettää aikaa ihan vaan kaksin, vaikka me ei paljon puhutakaan - lähinnä minä puhun sen mitä puhun ja hän kuuntelee, tilanteesta johtuen. Mieleeni tuli tänään, miten suuri sisältö sanattomalla kommunikaatiolla on ihmisten välisissä suhteissa. Kuinka paljon meidän väliselle yhteydelle merkitseekään se, että autan häntä esimerkiksi makaamaan sängylle tai nousemaan ylös. Minä tulen tilanteeseen nöyränä noviisina näissä asioissa - miten nostaa, mitä ottaa huomioon, miten tehdä tämä mahdollisimman mukavasti ja arvokkaasti -, pakotan itseni epävarmuuksieni yläpuolelle ja kerta kerralta osaan paremmin. Häntä taas auttaa lapsenlapsi, nuori tyttö hänen silmissään, ja tilanne on varmasti hyvin hämmentävä osien vaihduttua päälaelleen. Tästä huolimatta hän on kärsivällinen ja huomaan hänen arvostavan ja huomaavan yritykseni.

Mikään käymämme keskustelu elämäni aikana ei ole vaikuttanut suhteeseemme näin vahvasti ja olen kiitollinen joka hetkestä. Tärkeimpien asioiden sanomiseen ei ehkä sittenkään tarvita sanoja, vaikka minä luonnostani mielelläni asiat niiden avulla käsittelen. Joissain tilanteissa sanat voivat ehkä jopa olla pako hetkestä, joka tuntuu jotenkin epämiellyttävältä. Isoisäni kiittää aina kun olen häntä auttanut, kuinka pieni asia olisikaan kyseessä. Toivon hänen tietävän, että näkökulmastani minä olen se, jonka tulisi kiittää.