Oma koti kullan kallis

Vietyäni vanhemmat junalle, ajelin muutaman kiekan kautta kotiin. Nostalgia-aalto hyökyi yli paikkoja katsellessa alkukesän auringon paisteessa. Ohitin jalkapallokenttiä, joiden ohi pyöräiltiin teininä, muka just sattumalta samaan aikaan tiettyjen poikien harjotusten kanssa. Taakse jäi VPK, jonka pihalle mentiin aidanraosta sinä vappuna, kun se yks tyyppi joi liikaa rommia ja mä sain leikkiä Äiti Teresaa. Menopeli alla muuttui rakkaaksi Minikseni, hirvivaara-tarra takaluukussa, ja mieleen palasi kaikki kesäiset päivät, illat ja yöt läheisellä rannalla - miten paljon sielläkin ehti tapahtua. Ja nyt kaiken näkee jollain tavalla niin toisin.

Viattomuus, epävarmuus, uteliaisuus, kokemattomuus, huolettomuus ja tietynlainen kuolemattomuus on värittäneet nuoruuden tapahtumat sellaisiksi, joita aikuisena ei enää voi nähdä. Kun joku päivä olen nuoren vanhempi, tulee lapseni luulemaan, etten ole koskaan kokenut enkä voi tietää miltä tuntuu olla teini. Totuus taitaa kuitenkin olla, että teinivuosien erityisluonne johtuu enemmän juuri tuosta näkemisen ja kokemisen teinifiltteristä, eikä niinkään siitä missä ajassa elää. Myös sinun vanhemmat on olleet nuoria, ja samoin niiden vanhemmat, vaikka sitä olisikin vaikea enää nähdä. Toivottavasti mä en koskaan unohda sitä, miltä silloin tuntui. Toivottavasti mä en koskaan antaudu olemaan täysin aikuinen.

Tuntuu ihan hyvältä olla täällä. Olin ajatellut, että tuntuisi jotenkin oudommalta. Tämä talo on myyty, joten olen viimeistä kertaa niiden seinien sisällä, johon on sijoittunut mun perheen koti yläasteelta saakka. Kyyneleet nousee silmiin ja asian sisäistäminen vetää surulliseksi, mikä yllättää mut aika lailla: Kun muutin täältä vajaa kahdeksan vuotta sitten opiskelemaan, muutti siskoni mun huoneeseen ja siitä lähtien talo on tuntunut enemmänkin paikalta, jossa vain käydään vierailulla. Ehkä mä oon nyt vaan niin nostalgiahöyryissä, että tunteetkin on jossain siellä teinivuosissa, kun oma koti vielä oli täällä.

Kun tämä talo muutaman viikon päästä tyhjenee, se ei enää ole meidän koti. Koti on aina ollut ja tulee aina olemaan niiden neljän ihmisen luona, joita kutsun mun perheeksi. Joskus juhlapyhinä koti on yhdessä paikassa, mutta yleensä koti on kolmessa ihan eri paikassa. Mun oma koti kulkee tietysti mun ja pikkumiehen mukana ja näiden kotien lisäksi mä koen, että mulla on omanlaisensa kodit niiden ystävien luona, jotka on mun sydäntä lähimpänä. Tärkein näistä kaikista tulee kuitenkin aina olemaan mun oma koti ja sen säilyttäminen koko elämän loppuun asti tilanteista, tapahtumista ja maantieteellisistä sijainneista riippumatta. Ja eihän sitä tiedä vaikka mun oma koti jonain päivänä yhdistettäisiin muiden kotien kanssa kaksioksi tai jopa kolmioksi. Mutta myymään tai vaihtamaan sitä ei koskaan lähdetä.