Avoimin odottavaisin mielin

Joogaleiri alkaa huomenna. Seuraavat kaksi viikkoa tulevat varmasti olemaan mielenkiintoiset ja silmiä-avaavat, mutta johtuen nykyisestä rapakunnostani oikeasti vähän pelottaa. Viime kuukausien reissaamisesta johtuen jooga on jäänyt aivan liian vähälle, eli lähes olemattomiin, eikä reipas liikkuminen uusissa kaupungeissa kuitenkaan oikein korjaa tilannetta. Noh, täytyy taas harjoitella kärsivällisyyttä ja elää tässä hetkessä, näillä edellytyksillä - ottaa kaikki vastaan avoimin mielin.

Tavoitteena on, että tuleva intensiivijakso on sykäys uudistuneeseen terveempään elämään ja palautus takaisin siihen arkeen, josta sain nauttia koko kevään. Vaikka on tuntunut vähän siltä, että leiri tulee nyt vähän huonoon paikkaan, niin se tosi asiassa tuskin olisi voinut sopia paremmin. Juuri tällä hetkellä tarvitsen opastusta matkalla takaisin itseeni, jotta voin löytää takaisin harmoniseen ja tasapainoiseen olotilaan. Vastaukset löytyvät lähes aina sisältä.

Matkalukemisina otan mukaan seuraavat teokset.

• Sri K. Paddabhi Jois, Yoga Mala
• Petri Räisänen, Astanga
• Hanne-Vibeke Holst, Kronprinsessan
• Janet Evanovich, To the Nines
• Paulo Coelho, 11 minuuttia
• Liza Marklund & Lotta Snickare, Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan

Skaala on laaja ja se mitä luen ja missä järjestyksessä riippuu täysin fiiliksistä. Joogakirjat ovat toki tuttuja jo entuudestaan. Kaikki muu ajanviete tulee olemaan minulle yllätys, koska en ole ollut mukana aikaisemmin. Lisäksi en tunne leiriltä kunnolla ketään, mikä osaltaan lisää jännitystä. Niinpä koen olevani jälleen tilanteessa, jossa tulevilla ajoilla, päivillä ja viikoilla, on kaikki edellytykset tuoda mukanaan jotain suurta ja merkittävää. Ihanaa tämä elämä.

Oikein mukavia tulevia helleviikkoja!

Hakusanoja ja elämäniloa

En tiedä onko kukaan reagoinut tuohon sivusarakkeeseen ilmestyneeseen listaan tähän blogiin johtaneista hakusanoista. Idea niiden tsekkaamiseen tuli Lotan (Backlund) blogista ja aloin sitten keräilemään omaksi huvikseni.

Joka kerta, kun lisään listaan uuden haun, mieleeni tulee se tapa, jolla exäni jäi kiinni petturimaisesta käytöksestään suhteemme loppumetreillä. Eron esille tulemisen illan jälkeisenä päivänä uutta kämppää katsoessani, löysin tietokoneen hakuikkunasta sanat how to flirt, eikä siinä montaa sekunnin murto-osaa tarvittu, että tajusin mistä on kyse. Silloin kamalaa, mutta tavallaan todella tyydyttävää: Raukka luuli pystyvänsä huijaamaan ja pitämään kaiken salassa, mutta toisinpa kävi. Sain tuon tapauksen aloittamassa prosessissa selville kaikki ne teot ja asiat, joihin intuitioni oli minulle jo kauan aiemmin kertonut hänen olevan kykenevä.

Mutta ihanaa noissa hakusanojen listaan lisäilyssä on, että vaikka yllä mainittu ajatus tuleekin mieleen, se ei enää satu. Mä vaan naurahdan mielessäni ja hymyilen - ja sitten matka jatkuu. Katkeruudesta ja vihasta ei oo kellekään mitään hyötyä ja itselle vain haittaa. Mutta niistäkään ei pääse eroon pakottamalla. Allt blir bra till slut, se on yks mun ohjenuora elämässä. Kaikki kääntyy parhain päin, vaikka sitä ei joka hetki uskokaan. Pitää vain muistaa olla kärsivällinen itsensä kanssa ja antaa prosessille aikaa.

Tänä iltana vietimme yhdessä Koiranystäväni kanssa noin 3 viikkoa myöhässä rakkaan Konsultti-ystävämme syntymäpäiviä kuohuviinin, mansikoiden ja kermavaahdon sekä juustojen ja keksien kera. Istuessamme parvekkeella keskustelemassa pehmoisia ja vakavia koin hetken, kun tilanne täytti minut kokonaan. Olen äärettömän kiitollinen, että minulla on heidänlaisiaan ystäviä aktiivisesti elämässäni. Tämä tunne tietysti sisällyttää kaikki ne ihmiset, jotka ovat lähellä sydäntäni, vaikka eivät paikalla olleetkaan. Joskus minua mietityttää voinko koskaan antaa takaisin yhtä paljon kuin mitä he kaikki minulle antavat. Tai saanko koskaan kerrottua kuinka tärkeitä he minulle ovat. Oleellista on kai se, että muistaa yrittää.

Seisoin keittiössä nauramassa ääneen vieressä samaan aikaan lehteä lukevalle ja kasari-biisin tahtiin tanssivalle Koiranystävälleni. Hän totesi, että mua on kyllä niin helppo viihdyttää ja oikeassa varmaan onkin. Mä valitsen nähdä kauniita asioita elämässä ja sitten nauttia niistä hetkistä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Yritän olla niinkuin lapset, joita näkee toreilla: ne, jotka juuri ovat nähneet pulun, tarkkailleet sitä hetken ja lähtevät sitten hullun kiilto silmissä ilosta kirkuen juoksemaan lintua kohti. Sitä intensiteettiä ja keskittymistä tähän hetkeen ei näe tarpeeksi usein aikuisilla. Ehkä niissä hetkissä pitää päästää irti, vapauttaa itsensä kontrollista ja kurista, antaa ulkopuolisten nähdä maskin taakse. Olisihan se kauheaa, jos joku saisi nähdä - siinähän menisi pian uskottavuus... Vai menisikö sittenkään?

Yksin, mutta ei yksinäinen (ainakaan vielä)

Oon varmaan joskus aikaisemmin maininnut, että Pohjanmaalta Helsinkiin muutto oli mulle henkinen nuorennusleikkaus ja tänne tultuani on ollut helpompi hengittää. Osittain tämä johtunee siitä, että aikaisemmin ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä elivat parisuhteessa lapsilla tai ilman, eli täysin erilaisessa elämäntilanteessa, sekä toisaalta siitä, että tuollaiseen kaupunkiin ihmiset joko jäävät tai palaavat perustamaan perhettä, mikä aiheuttaa painetta niille, jotka eivät koe siihen malliin sopivansa. Tottakai ilmaisen asian vähän kärjistetyksi, jotta pointti tulee esille. Nykyisessä elämässäni koen pian 27 vuotisesta iästäni huolimatta olevani nuori ja elinvoimainen ihminen. En koe painostusta vakiintua tai hankkia perhettä - halu on sitten ihan toinen asia.

Eilisessä sinkkuelämää jaksossa käsiteltiin elämän suuria rakkauksia ja yksinjäämisen pelkoa, mikä varmasti siivetti exäni öistä vierailua. Unessa hän oli kasvanut ja halusi minut takaisin, mutta minä en voinut edes katsoa häneen päin ja olin aivan varma siitä, että meillä ei olisi yhteistä tulevaisuutta. Lohdullinen uni sinänsä, mutta muistutti tietyistä parisuhteeseen ja tulevaisuuden suunnittelemiseen liittyvistä tunteista, joita sinkkuihmisenä ei saa kokea.

Heräsin aamulla puhelimen soittamaan Marzi Nymanin Outoon tyttöön ja jouduin jälleen kerran selittämään lehtimyyjälle, että minulle ei ole lapsia, eikä ole koskaan ollutkaan. Erehdyin joskus vuonna 1 tilaamaan Vauva-lehden näytenumeron ja sen jälkeen kaiken maailman lasten kirjakerhot ovat soitelleet ja udelleen jälkikasvuni ikää, vaikka ovat pahoitellen luvanneet korjata minut pois listalta. Mieleen tuli miten pahalta voisikaan tuntua, jos olisi menettänyt lapsensa tai muuten vain yrittänyt lasta tuloksetta ja sitten joutuisi kerta toisensa jälkeen kärsimään. Aamupäivällä postiluukusta sitten putosi lopullinen pommi: Kotikaupunkini eri instanssit kutsuvat minut "KOTIIN, aiheena paluumuutto" -infotilaisuuteen, jossa käsitellään muun muassa "työllisyystilannetta, palvelutarjontaa, asumista, päivähoitoa ym kiinnostavaa". Mä olen sit vissiin jo sen ikäinen, että kuvioissa pitäisi kaiken järjen mukaan olla parisuhde ja ainakin suunnitelma perheenlisäyksestä.

Vaikka mulle on ihan selvää, että kaikki on kohdallani hyvin ja viihdyn tässä elämässä juuri tällä hetkellä, tuollaisessa tilanteessa sitä luonnostaan kyseenalaistaa oman olonsa. Onko minussa jotain vikaa? Pitäisikö minun kuitenkin ryhtyä tavoittelemaan noita yhteiskunnan sosiaalisia normeja, ydinperhettä ja arkea? Jokaisen ihmisen sisällä on varmasti riittämättömyyden ja yksin jäämisen pelko. Kyllä mua pelottaa, että mun elämään ei koskaan tule sellaista ihmistä, joka jaksaa kattella mua sellaisena kuin olen. Siitä huolimatta olen kokemusteni pohjalta sitä mieltä, että mun täytyy kyetä itse tekemään itseni onnelliseksi. Avaimet onneen on mun käsissä, vaikka ne niin mielellään lykkäisi jonkun toisen, vaikka sitten sen valkoisella hevosella ratsastavan prinssin, kouraan. Elämästä ei tule mitään, jos vain ikuisesti haikailee jonkun tavoittamattoman olemisen muodon perään ja esimerkiksi jättää asioita tekemättä tai kokematta siksi, että ne eivät ole järkeviä "jos vaikka pian tapaan jonkun ja sitten sitä-ja-tätä". Suurin osa asioista ei ole peruuttamattomia. Jos päätän ostaa asunnon voin aivan hyvin myydä sen ennen kahden vuoden asumista ja muuttaa vaikka ulkomaille, vaikka se ei taloudellisesti kannattavaa olisikaan. Elämää pitää elää priorisoiden ja oman tahtonsa mukaan. Se miten henkilö priorisoi on sitten ihmisestä ja elämäntilanteesta kiinni, mutta tärkeintä on että kyseessä on oma priorisointi, eikä muiden tahtojen ja ulkopuolisten tahojen halujen, tarpeiden ja vaatimusten tyydyttämistä pelkästään siksi, että niin kuuluu tehdä. Elämä on elämistä eikä elämisen suunnittelua varten.

Matkakertomus osa 1

"Unnar mig själv ett ostsortiment och en liten flaska rödvin. Känner mig som en lyxig kosmopolit då jag långsamt njuter av varje bit och undersöker Stockholm från högt ovan. Glömmer svettlukten som kommer från killen bredvid. Skiter fullständigt i mannen som med jämna mellanrum sparkar mig i ryggstödet. Bryr mig inte ens om att (bords-)vinet är av kylskåpstemperatur. Bara njuter. Vinet tar ju alltid slut för tidigt, men jag tror inte att det egentligen beror på den konsumerade mängden. Vinet tar alltid slut för tidigt - det är en grundläggande sanning."

Kokonaisuudessaan kymmenen päivää kestänyt matka tuntui kuukaudelta. Näiden päivien sisältämien hetkien, ajatusten, kosketusten ja tunteiden läpikäyminen oli antoisa, kasvattava ja raskas kokemus. Kaikki matkaa edeltäneet pelonsekaiset odotuksen tunteet olivat paikallaan, mutta lopputulos oli tietyllä tavalla yllättävä. On joka kerta yhtä uskomattoman huojentavaa ja tajunnanräjäyttävää huomata, että varma tuho ei tullutkaan, vaikka siitä oli niin varma. Erilaiset mahdolliset skenaariot etukäteen analysoineena sitä luulee tietävänsä kaiken, mutta sitten käykin toisin. Ajattelee suojelevansa itseään valmistautumalla kaikkiin tilanteisiin, mutta joskus ehkä sittenkin piinaa ja kituuttaa itseään turhaan.

"Spänningen verkar avta för varje mil vi åker framåt. Kanske är det vinet. Hoppas laskuhumala slår in då jag just stigit på tåget. Fast inte kommer jag att kunna sova. För spännande. För många passerande landskap att utforska. För många känslor att utreda. För många rädslor, för mycket hopp. En oviss mängd kärlek. För många små nyanser och förbiglidande stunder som jag ännu vet inget om. - - - Snart är det dags och om några få (72) timmar är inget som det var. Jag vill inte förlora honom."

Matkalla lentokentältä ystäväni kotikaupunkiin, laiturilta löytämäni urugualais-espanjalaisen tuttavuuden kanssa, toivoin viimeiseen asti, että hänet nähdessään kaikki ounastelemani tunteet katoaisivat. Että tajuaisin kaiken olevan vain mielikuvitukseni tuotosta ja näkisin hänet uudessa valossa: Vain ystävänä. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kolmen päivän aikana kävimme kotikaupunkinsa lisäksi Amsterdamin, Haagin ja Utrechtin. Tapasin tyttöystävänsä ja sain viettää iltaa perheensä kanssa. Koin pelkäämääni yhteenkuuluvuutta, luottamusta ja iloa. Nautin joka hetkestä, joka katseesta, joka hymystä ja naurusta, jokaisesta hiljaisesta olemisesta, joka kosketuksesta, joka sanasta. Vajosin syvemmälle, kunnes varpaat koskettivat mutaista pohjaa ja siinä hänen sylissään junaa odotellessa lauantai-iltana tajusin, että minun oli pakotettava itseni takaisin pintaan. Avasin suuni ja suljin sen taas. Keräsin rohkeuteni, avasin suuni uudelleen, mutta vain taas sulkeakseni. Lopulta sain pakotettua ulos jotain. Valitsin sanani niin, etten enää sen sanottuani voinut perääntyä. Minun oli kerrottava kaikki. Aivan kaikki. Jokaisella sanalla tunsin olevani lähempänä loppua, koska sillä hetkellä tiesin, että tulisin hänet menettämään. Ja se hetki oli tähänastisen elämäni toiseksi vaikein.

Istuessani seuraavana päivänä puistossa viinilasi kädessäni tajusin, että maailma ei ollutkaan loppunut. Käänsin katseeni vasemmalle ja näin vieressäni makaavan miehen, joka katsoi minuun ja hymyili. Kuinka tässä näin kävi. Sain vieläkin istua siinä, katsoa pelkäämättä, olla oma itseni, nauttia meistä. Silti mieleni täytti haikeus siitä, että se ei ehkä ikinä tulisi riittämään minulle. Toivo siitä, että pystyisin tähän jatkossakin. Pelko siitä, että tulisin jatkossa tajuamaan, etten siihen pysty.

En tiedä mitä hän ajattelee meistä tai minusta. Tiedän vain, että hänkään ei halua menettää minua, sen hän sanoi. Oletan, että hän olisi kertonut jos tuntisi niinkuin minä.

"Tiden får utvisa. Men än så länge sitter jag här vid tågstationen och vet att han emellanåt tittar på mig från sitt fönster i den stora kontorsbyggnaden diagonalt mittemot. Jag grät inte då vi skilldes. Inte förän han hade gått. Då kunde jag inte hålla det tillbaka längre. Jag grät här för mig själv och mitt lidande var så tydligt att en kvinna kom fram till mig och gav en fribiljett för kaffe to make you feel better. Det var otroligt rörande. Hämtade koppen, lade på mina solglasögon så att inte alla skulle märka mitt tillstånd och började skriva. Det viktigaste är att X inte ser mina tårar. Han har sett tillräckligt av dem nu."

Onko kysyttävää?

To-Do-List

Lento 20:00, lähtö hyvissä ajoin kuuden maissa ja ennen sitä neidin pitää vielä:

• laatia työhakemus ja toimittaa se sähköisesti
• tiskata
• tehdä manikyyri
• pakata loppuun
• hakea pankkiautomaatilta euroja
• tällätä eli meikata
• juoda paljon vettä

...niin ja sit pitäs muistaa syödäkin jotain. Aamiainen jäi väliin, ku keskipäivän lounas-treffit Copywriter-ystäväni kanssa jo lähesty, mut sit ei ehdittykään tänään tapaamaan. Ehkä kaurapuuro ois suht turvallinen valinta tällasena päivänä, kun maha tekee voltteja.

Jännitys tiivistyy

Yleensähän ei voi ollenkaan tietää mitä elämässä tapahtuu seuraavaksi. Joskus harvoin tulee kuitenkin eteen tilanteita, joissa tietää että jotain tietyssä määrin elämää mullistavaa tulee varmuudella tapahtumaan seuraavien muutaman päivän aikana. Mutta silti ei ollenkaan tiedä, että mitä. Täytyy vaan yrittää rauhottaa itsensä ja ottaa hetki kerrallaan sellaisena kuin se tulee. Miten joku noin yksinkertainen asia, voi joskus olla niin vaikeaa.

Lähtö on huomenna. Kun viimein pääsen paikan päälle, tulee tilanne varmasti menemään omalla painollaan ja luonnostaan. Tämä odottelu onkin se pahin. Mukaan otettavien tavaroiden listan tein jo viikko sitten. Eilen kävin ostamassa vedettävän matkalaukun, jonka sain iloiseksi yllätyksekseni puoleen hintaan. Mä en tiedä milloin olisin viimeksi ostanut tuotteen, joka oli merkitön. Ja siis nyt en tarkota, ettei ole jotain tiettyä merkkiä/merkkejä, vaan se ei oikeesti oo mitään merkkiä. No Logo. Ei edes valmistusmaata. Lisäksi ostin Puukenkikselle tuliaisiksi lahjakortin Café Engeliin ihanalle aamiaiselle.

Tämän yltiötehokkaan shoppailurykäyksen jälkeen istuin Koiran (-ulkoilutus-) ystäväni kanssa terassilla Kolmen sepän patsaan luona. Todettiin, että niistä kolmesta otettais se Stockan-puolimmainen. Pehmistä syötäessä katumuusikko-jousikvintetti soitti viimein sen ihanan Naisen tuoksu elokuvan Por Una Cabeza-tangon. Se on niin uskomattoman vaikuttava kappale, että mulle tulee välittömästi kylmiä väreitä.

Nyt täytyy taas organisoitua ja alkaa aktiiviseksi. Kuumuus oli tänään jotenkin niin uuvuttavaa, että nyt haluais vaan maata. Oltiin koirien kanssa Observatorio-puistossa pari tuntia, kunnes Oolannin sota taas puhkes, eli jossain alettiin räjäytellä niin, että yks koira ihan raukka hermostu. On se varmaan rankkaa, kun pelkää niin paljon eikä ollenkaan ymmärrä mitä tapahtuu. Iltapäivällä käytiin lounaalla Maxillissa Korkeavuorenkadulla ja se olikin erittäin positiivinen yllätys. Ruoka oli hyvää ja tarjoilijatkin niin kohteliaita, että heti vaihtoivat toiseen kotimaiseen, kun kuulivat meidän puhuvan toisillemme. Ruoan jälkeen käytiin vielä Alepasta jätskit ja mentiin läheiseen leikkipuistoon ihmettelemään maailman menoa. Mun asuntounelmat aktivoituu aina tollasina hetkinä, kun ihasteltavana on kauniin jugend-talon julkisivu. Vielä jonain päivänä...

Ensimmäinen tuhat

Tämä blogi on käyty toukokuun alusta lähtien ainakin vilkaisemassa yli 1000 kertaa. Vetää kovin hiljaseks. Alunperin aloin kirjoittamaan siksi, että tarvitsin ajatusten purku- ja setvimiskanavan ja koska massa-"hei, mulle kuuluu hyvää"-meilit ystäväpiirille jotenkin ei oo mun juttu. Blogin kautta mä voin olla suorempi ja itsekkäämpi, kun ei tarvitse ajatella vastaanottajaa. Jokainen sitten käy tai on käymättä omalla vastuulla tirkistelemässä mun päiväkirjaa.

Kiitos paljon kaikille, jotka kokee saavansa näiden lukemisesta jotain irti ja valtava kiitos kaikille kommenteista. Niitä on aina ihana saada - kai jotenkin vahvistaa tunnetta siitä, että on olemassa ja että on ajatuksiaherättävä, ehkä jopa tärkeä. Ollaan yhteydessä jatkossakin.

Niin ja kiitos myös siitä meemistä, johon mä en edelleenkään oo ehtinyt/jaksanut vastata. Lupaan vielä palata siihen.

To Smoke or Not to Eat

Joinain päivinä vaan on niin, että mikään ei suju. Ja sitten joskus tulee tällasia päiviä, kun kaikki tuntuu menevän kuin itsestään, ennakko-odotuksista huolimatta. Kun voi vaan istua koneelle, kirjottaa työhakemuksen ja lähettää sen. Ihan tosta vaan, ilman sen kummempia kärsimyksiä, sanojen hukkumisia ja loputonta lauseiden viilaamista. Mitähän mullistavaa mä voisinkaan vielä tehdä tällasena päivänä?

Sisäpiharaportti: Toi toinen koivu on niin suuri ja täynnä isoja tummanvihreitä lehtiä, et se näyttää siltä kuin vois lähteä liikkeelle koska tahansa. Nostais vaan juuret maasta ja murahdellen astuis tohon meidän pihan puolelle asvaltille. Joskus tuntuu ihan käsittämättömältä, että maasta voi nousta tollasia valtavia eläviä runkoja. Ajattelepa sitä seuraavan kerran, kun kävelet jollakin puiden reunustamalla tiellä.

Ihastuttavilla vihreillä muovituoleilla istui tänään nuori nainen nauttimassa auringosta, lukemassa kirjaa. Se katso mua avoimesta ikkunasta, kun puhuin ruotsia innokkaasti isäni kanssa puhelimessa. Ohikiitävän hetken luulin, että se oli mun 4ever-kämppis ja teki vielä puhelun lopettamisen jälkeenkin mieli juosta ulos halaamaan sitä. Mä oon ihan hassu. En kuitenkaan menny.

Siellä isolla partsulla on muuten taas ihmisiä. Ei ne ollutkaan lopettanut tupakointia. Mutta mä en oo edelleenkään polttanut, vaikka kuinka teki mieli eilen, toissapäivänä ja tänään. Nyt on kyllä niin paha hetki. Pitäs tehdä tässä lounastakin, mut mä en halua assosioida ruokaa sen tupakanhimon taltuttajaksi. No pian on kuitenkin pakko syödä. Taidan alkaa suunnittelemaan matkavarustusta, että himo hellittää. Uus matkalaukkukin pitäis käydä ostamassa. Ja tehdä manikyyri. Huomenna kampaajalle - ihanaa!

Auringon tuoksu ihossa

Oltiin just Kaivarin Kesäkonsertissa koiranulkoilutus-ystäväni kanssa. Käytiin ensin hengailemassa Poets Of The Fall:n veto lavan edessä ja mentiin sitten käveleksimään ja istuskelemaan nurmikolle arviolta 40 000 hengen ympäröimänä. Puiston observatoriokukkulalta löydettiin de luxe-malli Turun Samppalinnan puiston näköalasta, jota ois voinu tuijotella vaikka kuinka kauan. Deittivinkkinä syksylle täytyy muuten mainostaa Ursan tähtitornia (se keltanen tönö), jossa järjestetään tähti- ja aurinkonäytöksiä! Useilla oli tietty piknik-varusteet mukana ja mielenkiintosimman näkönen setti sisälsi muutaman puna- ja kuohuviinipullon ja -laseja sekä asetelman keskellä isokokosen vesipiipun - paksut sikarit paloi retkeläisten suupielissä. Päivän mukavin juttu oli se, että sain ostettua korvatulpat, kun omat jäi kotiin. Oli oikein ihana päivä.

Varasin tänään paluumatkan Saksasta kotiin. Mikähän senkin hankkimisessa kesti? Siis kyllähän mä sen olin muistanut ja miettinyt monta kertaa, mutta joku vaan otti vastaan... Viivyttelystä sain maksaa parikymppiä, kun halvimmat liput oli menny, mutta eihän sille mitään mahda. Ei saa pakottaa itseään, jos joku ei tunnu oikealta, vaikka syy ei tällä kertaa tainnutkaan olla tähdellinen. Mä yritän parhaani mukaan vaalia ja olla teoillani tukahduttamatta intuitiota. Kuulostaa ehkä ihan hörhöilyltä, mutta evvk.

Kadun mies soitti perjantaina. Keskustelu oli yllättävän miellyttävä viime kerran ahdistavan sijaan. Hän oli kohtelias ja ymmärtäväinen kun sanoin, että mä en nyt tässä tilanteessa halua tavata ja että voidaan kattoa uudelleen elokuussa. Se oli edelleen hyvin kiinnostunut musta ja vastaillessani semi-vastahakosesti tuli esille, että meen heinäkuussa joogaleirille. Siitä hän (itsekin joogi) koki saavansa vastauksen sille, minkä takia oli tuntunut jo ensinäkemältä, että halusi tulla puhumaan ja tutustua muhun. Hyvä niin.

Lähtö matkalle torstaina. Jännittää. Oon pallotellut päässäni vaihtoehtoisia skenaarioita siitä, mitä tulee tapahtumaan kun tapaan ystäväni, eli mikä paljastuu mun tunteiden perimmäiseksi syyksi. Kaikki muut skenaariot paitsi sen, että hän olis musta kiinnostunut. Sitä en uskalla ajatella, etten vahingossa ala toivomaan mitään. Sen oon kuitenkin päättänyt, että jos mä totean haluavani sen, mä en voi enää jatkaa meidän ystävyyttä. Mä en halua pilata meillä menneenä vuonna ollutta ihanaa yhteyttä, käyttämällä sitä hyväkseni vain ollakseni edelleen häntä "lähellä". Mä en suostu laittamaan itseäni tilanteeseen, missä tunnen iskun rintalastaan joka kerran kun on puhe hänen suhteistaan. Oikea ystävyys ei ole sellaista, jossa mä voisin olla puhtaasti hänen ystävänsä vain niissä elämäntilanteissa, kun molemmat olisi sinkkuja tai molemmilla tai mulla olisi joku muu. Toivottavasti tähän ei kuitenkaan koskaan jouduta, koska sen yhteyden rikkominen sattuisi tosi paljon.

Tämän tajuttuani mä ymmärsin yht'äkkiä täysin yhden miespuolisen vanhan ystäväni kannan meidän suhteeseen: Hän totesi, ettei voi olla bestistä mun kanssa, koska hänellä oli vuosia sitten, ja minut uudelleen tavattuaan huomasi edelleen olevan, tunteita mua kohtaan. En ollut tiennyt noista tunteista, enkä tajunnut ongelmaa, vaan koin itseni ja viattoman ystävyyteni torjutuksi. Mutta nyt siis ymmärrän. Ja mun pitäisi kertoa tämä hänelle.

Lokit hyökkää!

Siis mähän tykkään lokeista. Niiden huudossa on jotain turvallista ja kotoisaa kesistä isovanhempien luona. Nyt on kuitenkin alkanut se aika vuodesta, kun nuo elikot on alkaneet aika ärsyttäviksi.

Mä oon hyvin eläinrakas ihminen, mutta eilen oisin voinu kivittää yhden lokin, joka rupes hyökkimään mun pikkumiestä! No, se sukelsi noin puol metriä (eli varmaan metrin, koska mä olin niin herkillä) minin yläpuolelta, kävi kiekan ja tuli takas meitä kohti. Ei muuta kun koira syliin ja nopesti töppöstä toisen eteen. Kyllähän mun pää yhden lokin nokan kopautuksen kestää, mut en oo ollenkaan vakuuttunut, että tuo pikkuolento siitä tokenisi. Inhottava ajatus. Mut onneks tiedän, että niillä oli pesä jossain lähellä ja ne vaan puolusti sitä tunkeilijoilta, mikä nyt on täysin ymmärrettävää. Ei auta muu kuin mennä muita teitä.

En oo vielä ottanu selvää, et saako bloggeriin tehtyä semmosia kategorioita, niinkuin vuodatus.net-blogeissa voi. Mulla niitä ois ainakin jo telepatia ja lokit. Mitähän noikin musta kertoo? Hah!

Ihanaa viikonloppua!
Ja varo niitä lokkeja.

Telepatiaa II

Lyhyt postaus tällä kertaa, mut on ihan pakko kertoa...

Jotain ihan kummaa tapahtu äsken. "Juttelin" Hollannikkaan kanssa (nyt pakko laittaa nimi, jos se sattuis kattomaan) ja oli puhe kyseisen maan säästä ja siitä, että siellä on nyt tulossa tosi lämmintä viikonlopuks, jotain 25+ astetta. Mä sanoin, et oon täysin väärässä paikassa, koska täällä on kylmä ja hän naureskeli, että ens viikonlopuks, kun itse oon Hollannissa, on sit luvattu vaan jotain 10-15. Mä kirjotin "everywhere you go - always take the weather with you" ja aattelin, et se leimaa mut ihan nörtiks, kun päässä alko pyöriin toi biisi, mut sit se olikin ihan äimänä, et "mitä, näkykö sulle mikä biisi mulla soi?" (messengerin yks toiminto, niille jotka ei tiedä). Mä en ensin tajunnu mitä se tarkotti, aattelin et vitsailee mun kans, mut sit se laitto toiminnon käyttöön ja näin, et sillä soi sama Crowded House biisi just sillä hetkellä. Ihan friikkii shittii tai taas vaan todella iso yhteensattuma. Mut tää oli sit jo toinen laatuaan. Mulla ainakin meni kylmiä väreitä selkärankaa pitkin ja kenkis tuntui/näytti/luki/[insert word of choice here] myös hätkähtävän.

Trust issues

Mä tajusin tänään, että oon jotenkin vähän varuillani miesten kanssa. Tän toteaminen tuli mulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, enkä vieläkään oo oikeen palautunut. En siis ehtinyt asiaa vielä enempää pohtia, joten mitään syväanalyysiä tuskin on antaa.

Mun rakas ystävä sanoi mulle kirjeessä tässä viime viikolla, että:

"sun täytyy uskaltaa olla myös se heikompi osapuoli!!!!!! - - - Tietenkin ole ylpeä siitä että olet erittäin vahva itsenäinen nuori nainen, mutta joskus on hyvä päästää kontrolli ja antaa vaan tunteiden viedä, oli se sitten "heikkoa" tai ei. Ja kun muissa elämäntilanteissa olet erittäin vahva niin se että joskus tunne-elämässä annat itsesi olla välillä se heikompi on varmaan vaan ihan hyvä."

Se oli niin oikeassa, että rintaa vihloi, ja mä mietin tota monta päivää jälkeenpäin.

Mulla on joku tarve edelleen kontrolloida kaikkea mun ihmissuhteisiin liittyvää, mikä varmaan juontaa juurensa mun edelliseen suhteeseen, jossa mä koin, että vastuu kaikesta oli mun niskoilla. Pääongelmahan tässä on luottamus. Mä tajusin viime suhteessani, etten ollut luottanut avomieheeni sataprosenttisesti ja lopulta hän vielä todisti epäluotettavuutensa, jolloin mä sain vahvistuksen. Ei kannattanutkaan luottaa, mä olin koko ajan ollut oikeassa. Tästä todennäköisesti johtuu, että mun luottamus nimenomaan mulle kiinnostustaan näyttäviin miehiin (ei siis miehiin yleensä) on paljon pahemmassa jamassa kuin luulin. Mun oletusarvo on, että henkilö on epäluotettava ja tulee aiheuttamaan mulle pahaa oloa. Ja näin ollen mä en saa päästää itseäni heikoille.

Tapasin eilen koiraa kävelyttäessäni sen Kadun miehen, josta mainitsin. Tuli iloisena mua vastaan ja käteltyäni sitä, se halas mua. Ei siinä mitään, mäkin aina halaan kaikkia. Sitten se kysy, et millonkas me mennään drinkille, ja yht'äkkiä mulla tuli ihan sellanen olo, et mua painetaan seinää vasten. Siis ei missään nimessä fyysisesti, mut mä olin siinä Kadun miehen ja seinän välissä ja tilaakin oli ympärillä koko jalkakäytävän verran. Mua ahdisti henkisesti. Täysin outo tunne ja mulle aika tuntematon. Joskus ahdistaa väenpaljoudessa, mutta ei ikinä noin. Tuli vaan semmonen olo, että mun pitää päästä pois, joten annoin sille numeroni. Mikä on tietysti mahtava ratkaisu, jos seura ahdistaa! Vaikka enhän mä tiedä oliko se tyypistä kiinni vai näistä mun luottamusongelmista. Hän otti itse homman haltuun ja mä koin voimieni hetkellisesti lamaantuvan. Pisti sit viestiä eilen illalla, et onko liian myöhästä soittaa. Mä koen aina sen, että joku ei esittele itseään, todella epäkohteliaaksi ja niinpä vastasin, että "on, kuka siellä nyt kyseleekään". Mutta, koska oon sellanen ihminen, että mulla alkaa tommoset pyörimään päässä, oli sitten pakko päästä itteni pinteestä laittamalla viesti myöhemmin, et "sori ei ollut tarkotus olla epäkohtelias, mut mistä minä tiedän kuka siellä kyselee". Minkä takia mun täytyy olla niin helvetin kiltti ja empaattinen.

Mieleen tulee se magneettinen mies. Siihen mä luotin, vaikka ei kovin hyvin tunnetakaan. Varmasti luotan edelleen, kunhan hän palaa matkoiltaan mun elämään. Eli en mä oo suinkaan menetetty tapaus. Sitä en ainakaan ikinä menis tunnustamaan. Kyllä tästäkin noustaan ja opitaan uudelleen luottamaan ja antautumaan. Mulla tulee ihan vedet silmiin pelkästä ajatuksesta. Pelottava ajatus - luottaa ja antautua. Mutta mä tiedän, että oikean ihmisen tullen pelko hälvenee kuin tuhka tuuleen ja sitten mä pyörittelen päätäni näille pohdinnoille. Jotkut vaan riisuu aseista. Magneettinen mies riisuu mut aseista. Ja se ei voi olla ainutkertainen, koska mä oon aika varma, että sitä en saa.

Karma light

Mä oon tänään maailman reippain ihminen. Pitkällisen sisäisen dialogin, jota jopa väittelyksi voisi kutsua, jälkeen mä sain itseni lähtemään joogaan ja vielä tehtyä ihan ok harjoituksen noin kuukauden hiljaiselon jälkeen. Suurin lähtemisen vaikeus tuli siitä tiedosta, että mä olisin tosi kipee harjotuksen jälkeen, mut vielä ei onneks tunnu inhottavalta. Lisämeriittinä nimitykselle voidaan mainita, että mä myös joogan jälkitilasta huolimatta muistin ostaa vessapaperia kaupasta.

Kosminen palkinto tästä kaikesta tuli heti kotimatkalla hitaasti nilkuttaessani (polvia on pitäny varoa muuton jälkeen), kun ilokseni huomasin ostamani Käckin olevan aivan tuore. Niin tuore, et mä en edes tiennyt että sen pitäis maistua tolta. Jos mun 4ever-kämppis sattus lukemaan tän, sille tulis tässä paikkeilla ihan mielettömät ihastus/kateus-sekaiset tunnelmat.

Tähän loppuun pienimuotoinen tilannekatsaus liittyen siihen mun yhteen ulkomaalaiseen ystävään. Puukenkis (piti keksiä uus nimi, ettei se ymmärrä) on nyt sitten virallisesti sen tytön kanssa yhdessä. Älkääkä vaan kysykö, että "mitäs, mitäs?", koska mä en oikeesti tiedä. Mut tähän sopii taas hyvin männävuosina lukiobestikseni kanssa tiuhaan tahtiin käytössä ollut sanonta: "Onnea ja menestystä valitsemallanne uralla!" Mä mainitsin jo aikasemmin kenkikselle pariinkin otteeseen, etten halua tulla jos sillä ois joku uus suhde aluillaan, mut nyt oon joka tapauksessa menossa, kun on jo lippukin ostettu. I can tell you, et mä en ainakaan sinä tyttiksenä olis kauheen ihastunut ajatuksesta, mut ystäväni ei miehenä tietenkään näe mitään ongelmaa. Repiköön siitä...

Taas yksi viileä kesäpäivä

Sisäpihan koivujen lehdet on jo kasvaneet isoiksi ja betonirinkulassa kasvaa kukkia. Kesän valoisuudessa on se ihana puoli, ettei tartte pitää valoja päällä iltaisin. Yhdessä noiden isojen koivujen kanssa tämä tarkoittaa sitä, että mä voin huoletta oleilla kotonani myös alasti, vaikka verhot ei ois koko aikaa edessä. Vapauttavaa saada olla niinkuin tykkää sen kummemmin miettimättä. Muuten valoisat yöt on kyllä laittanu mun vuorokausirytmin totaalisen sekaisin, mutta päätin ottaa itseäni huomenna niskasta kiinni ja herätä ihmisten aikaan.

Tiiliseinän takaa näkyvällä terassilla ei ole enää näkynyt ihmisiä. Joko ne on lopettaneet tupakanpolton tai sitten kesälomakausi on alkanut. Mäkin päätin lopettaa juhlapolttamisen ja ihan oikeesti tällä kertaa. Montakohan kertaa tuokin on tullut sanottua. No nyt se on julkaistu, joten ehkä se tällä kertaa pitää. Eipä siitä sitten tällä haavaa enempää.

Käytiin pikkumiehen kanssa kävelyllä siellä ihanalla alueella, josta mä haluaisin ostaa kodin. Istuttiin puistonpenkillä, mä luin kirjaa mini-manin vartioidessa. Nyt kotona ja taidan jatkaa lukemista, kun jäi niin jännään kohtaan. Illalla pitkän tauon jälkeen jooga.

Kohtaamisia

Mä oon tosi avoin ottamaan yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin kadulla. Lähinnä tätä tapahtuu sillon, kun oon minimiehen kanssa kävelyllä ja mulla on siinä aina välillä toisen haistellessa aikaa havainnoida ympäristöä ja vastaantulijoita. Toisaalta ihmiset on usein itsekin hyvin vastaanottavaisia, johtuen minimiehen aseet-riisuvasta vaikutuksesta. Eilen esim vastaan tuli nuori mies, joka kantoi jotain isoa kangaskassissa ja niinpä mä kysäisin siltä sen lähestyessä, että "onko se rumpu?". Mies oli silminnähden yllättynyt, mutta iloinen, saadessaan kertoa kyseessä olevan sen-ja-sen niminen afrikkalainen rumpu ja sit mä kysyin jotain soittoasennosta ja se vastas. Hymyilin sen hämmentyneelle ilmeelle ja sanoin, että "heippa!" ja molemmat jatko hyvillä mielin matkaansa. Pieni hetki, mutta kuitenkin niin paljon suurempi kuin vain se, että kävellään ohi. Tämä on yksi niitä asioita, jotka kultaa mun olemisen.

Tuotakin suurempi tilanne, on kuitenkin se kun joku muu tekee saman minulle. Tässä lähistöllä on töissä eräs mies, jonka oon tavannu usein tuossa läheisellä kadulla: olen päätellyt hänen kävelevän siinä työnsä puolesta monta kertaa päivässä ja minä taas menen siitä minimiehen kanssa usein puistoon. Hän on ottanut minuun aikaisemmin yhteyttä koiraan liittyen (helppo aihe) ja tapasin hänet jälleen tänään. Olin juuri noukkinut maasta kakat pussiin ja solmin sitä siinä, kun huomasin ohikulkijan tutut kasvot. Hän hymyili, minä hymyilin. Hän moikkasi, minä sanoin "hi!". Sitten tapahtuikin asia, joka teki tästä päivästä muita erilaisen: hän alkoi keskustelemaan kanssani siihen liittyen, että nähdään niin usein täällä ja mä sanoin, että asun tossa lähellä. Hän sanoi nimensä ja minä otin kiinni hänen tarjoamastaan kädestä, sanoin nimeni. Puhuttiin vielä pari lausetta ja mies jo käveli eteenpäin, minun jäädessäni paikalle. Häkeltyneenä. Mitä äsken tapahtui? Vielä hetki sitten hän oli vieras, jonka joskus näen kadulla, mutta nyt me ollaan tuttuja. Viime tapaamisestamme oli varmasti jo lähes kuukausi - oliko hän odottanut minun tapaamistani ja siksi oli näin tuttavallinen ja hanakka ottamaan kaiken irti, jos ei taas vähään aikaan nähdä. En tiedä, mutta ajatus siitä on ihana. Ajatus siitä, että jonkun tuntemattoman mielestä minä olen jotenkin erityisen mielenkiintoinen muihin vastaantulijoihin verrattuna. Että muutkin näkisivät minusta sellaista, mitä minä näen muista.

Mieleen tulee erään lauantaina tapaamani miehen tekstiviesti, joka kuului: "U r the girl all men wish to be with, it will be pleasure for me, to be ur friend. :-)". Voi olla, että kyseisellä miehellä on muut agendat mielessä, vaikka kyllä tein kantani selväksi ja sen takia haluan uskoa, että tuo tuli sydämestä. Mä uskon, että ihmiset ajattelee toisistaan paljon enemmän kauniita asioita, kuin mitä ne toiset tietääkään. Niinpä haastan teidät kaikki kertomaan ihanille ihmisille ne positiiviset tunteet, joita ne teissä herättää! Harvemmin sitä iskuyrityksenä otetaan, ja jos ottaa niin ethän sä siinä mitään menetä - hymyilet vaan ja jatkat matkaa. Kauniiden asioiden kertominen ei maksa sulle mitään, mutta niiden vaikutus voi kestää sen toisen luona kauemmin kuin uskotkaan ja olla merkityksellisiä sen ihmisen elämälle.

Maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset rentoutuisi ja muistaisi nauttia. Uskaltaisi nauttia. Joka hetkestä. Nähdä elämän lasten viattomin silmin paikkana, joka on täynnä jännittäviä asioita ja uusia kokemuksia. Avaa silmät tuolla ulkona. Näe se punainen uutuuttaan hohtava leppäkerttu, joka ei jäänyt sun kengän alle ja anna itsesi kaikessa kiireessä kokea sen kauneus. Muistaa miltä tuntui ensimmäisen kerran ottaa se pieni olento kädelle, opetella loru äidin kanssa ja sitten nähdä kuinka leppis ottaa siivet alleen. Anna itsesi tuntea onni siitä, että enää noissa tilanteissa ei tarvitse itkeä, koska aikuisena jo tietää, että leppäkerttuja tulee aina lisää.

Raportti

Kuohuviiniä ja punkkua, valtavan ihanaa seuraa ja valloittavia uusia tuttavuuksia. Hyvää fiilistä ja riemukasta menoa tanssilattialla. Joillakin mustasukkaisuutta ja riita, toisilla yrittämisen makua, erään vanhan tutun töykeyttä, mutta ilta loppui liian varhain. Juhlat olis voinu jatkua ikuisesti. Grilliruokaa ja tanssimista Iso-Roballa viiden kieppeillä. Joku sai multa kivan Sisley-jakun.

Tämä on uusi alku.

Paluu tulevaisuuteen

Muutto on viime metreillä ja mä olen nyt vihdoin palaamassa kotiin. Vaikka perheen luona on aina hyvä olla, alkaa nyt kyllä tulemaan vähän semmonen kumma olo. Ehkä "kutistava" ois hyvä sana. Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa olen elänyt tietyllä tavalla oman elämäni ulkopuolella ja kertyneen sosiaalisen vajeen alkaa todella huomaamaan. Ja nyt en tarkoita niinkään biletys-tyyppistä elämää, vaan omaa arkea ja olemista itsenäisenä aikuisena toisten joukossa. Ikävä omaa tietokonetta ja omaa jääkaappia, omaa pedattavaa sohvaa ja omaa sisäpihaa, oman buddha-patsaan rauhallista ilmettä ja omaa vessan kaappia. Niinkin pieniä asioita, joista kuitenkin on tullut niin tärkeitä, nyt kun viimein olen löytänyt kotiin.

Eritoten mulla on ikävä omaa joogaa, joka on ollut kateissa täällä ollessani. Tuun olemaan fyysisesti ihan rikki lauantain harjoituksen jälkeen, mutta henkisesti sitäkin eheämpi. Parin viikon päästä lähden taas matkalle, tällä kertaa Hollantiin ystäväni ja Saksaan rakkaan siskoni luokse. Tulee varmasti mielenkiintoinen, silmiä avaava ja jännittävä matka. Monessakin mielessä.

Tämä on nyt sitten viimeinen yöni tässä talossa, mutta kaikki ne pienetkin surun sävyttämät tunteet, on jo kadonneet muuttolaatikoiden siirtyessä toiseen paikkaan. Yksi vaihe loppuu ja toinen alkaa.

Tuosta tuli mieleen Semisonic nimisen bändin joskus taannoin levyttämä "Closing Time" ja siinä yksi säe, joka on jäänyt vahvasti mun mieleen: "Every new beginning comes from some other beginning's end." Mä oon miettiny tuota monta kertaa ja hartaasti, mutta edelleen se herättää ristiriitaisia tunteita. Parempi etten tässä ala syvemmin pohtimaan, totean vain kuinka antoisaa on, että mieleen jää tuollaisia ajatuksia joihin voi palata. Niiden kautta voi parhaimmillaan peilata omaa mielentilaansa ja jopa kasvuaan. Ja jollain tavalla ne luo turvaa.