Syksy tuli

Mun täytyy jotain saada kirjoitettua, ettette te mua kokonaan hylkää. Ei vaan edelleenkään tunnu olevaan mitään sanottavaa, joka ei liittyisi tai johtaisi keskustelua Valontuojaan ja edelleen käsillä olevaan tilanteeseen. Mitään merkittävää muutosta ei ole tapahtunut.

Menneiden kahden viikon kurssi oli antoisampi kuin etukäteen arvelin. Opin ja oivalsin uusia asioita ja nautin aamun harjoituksien tuomasta mielen keveydestä ja kehon viesteistä. Nyt loppua kohti sisälläni on myös avautunut jotain uutta, joka aiheutti ahdistavia unia. Nousi uusia pohdinnan paikkoja ja vaikka se tällä hetkellä tuntuu vaikealta, tulee tuloksena olemaan taas uusi kasvu, uusi tieto ja varmuus. Noista kaikista olen hyvin kiitollinen.

Tulevana viikonloppuna lähdetään Konsultin ja sulhasensa järjestämälle huvilaretkelle. Tulee varmasti olemaan ihanaa, kun jäi itseltä tänä vuonna venetsialaisten (mökkikauden päättäjäiset rannikkoseudulla) viettämättä. Hyvää ruokaa ja seuraa, keskustelua ja ihmettelyä. Terveellistä vastapainoa nykyiselle olotilalle.

Jäsentämätöntä tunteiden selvittämistä

Miksi tuntuu niin vaikealta sanoa mitään? Miksi tuntuu, että mikään mitä suusta ulos tulee ei ole tähdellistä? Miksi tuntuu, etten tiedä mitään ja että se mitä nyt teen on merkityksetöntä? Päässä on pyörinyt jo muutaman päivän tarve tehdä jotain hiuksille. Muuttaa ulkonäköä. Tänään ymmärsin, että viime päivien tuntemukset ja lopulta tämä näennäisesti vähäpätöinen tarve yhdessä kulminoituvat samaan asiaan. Elän murroksen alun aikaa, yhden ajan loppua ja toisen alkua. Jälleen kerran.

Vapaus on ihana asia, mutta ihminen tarvitsee pitemmän päälle kuitenkin jonkunlaista rutiinia elämäänsä. Muuten turhautuu, niinkuin minä osittain nyt - tuntee junnaavansa paikallaan saamatta mitään konkreettista aikaiseksi, tuottamatta mitään, luomatta uutta. Mutta miten hankkia rutiinia, ilman että se riistää vapauden? Tuo on kysymys, johon tämän murroksen myötä toivottavasti ja todennäköisesti tulen löytämään vastauksen.

Hankala olo nykyisen ihmissuhdetilanteeni suhteen ei ota lähteäkseen. Ihastukseni on vahva ja sisältä kumpuaa luontainen halu tehdä asialle jotain, näyttää tunteeni toiselle, hemmotella ja osoittaa arvostusta, mutta silti käteni ovat sidotut. Tahtoisin ottaa ohjat, mutta tietämättömyydessäni ja paljastumisen pelossa olen toisen impulssien armoilla. Minulla ei ole sukupuoliroolia tai muuta toimintamallia, johon tukeutua. Olen vain oma itseni, aivan paljas. En halua pilata mitään ja vaikka menettämisen pelko onkin laantunut, se on edelleen olemassa.

Anada totesi tänään:

"Mutta kun tunnustaa itselleen että kokee välillä menettämisenpelkoa, eikö samalla hetkellä tunne itseään paljon voimakkaammaksi? Jos ihminen hyväksyy omat pelkonsa, eikö hän ole sillä hetkellä päässyt askeleen eteenpäin elämässään?"

Tuo on varmasti totta, mutta itseni tutkiminen ja pohtiminen ovat vieneet minut niin syvälle, etten löydä siitä lohtua, vaikka yritän. Tiedän olevani voimakas, mutta tuon pelon edessä olen heikoimmilllani. Valontuojan menettäminen tuntuu tällä hetkellä niin paljon isommalta. Niin kuin hänet menettäessäni myös hänen herättämänsä osa minussa katoaisi. Järkeni tietysti sanoo, että niin ei käy, mutta siltä vain tuntuu erittäin vahvasti.

Taustalla soi juuri kappale, jonka kuulin matkalla leiriltä kotiin, tilanteessa jossa olin juuri hyvästellyt Valontuojan ja täysin tietämätön tulevasta. En ollut aikaisemmin kuullut färsaarelaisen Teiturin kappaleita soitettavan radiossa, mutta sillä hetkellä kyseisen Prisman kaiuttimista kantautui tuttu laulu. Olin juuri maininnut kyseisen artistin matkalla keskustellessamme ja koko tilanne tuntui enteeltä. Sanat saivat aivan uuden merkityksen ja olo oli lohdullinen: Ehkä sittenkin vielä tapaisimme. En voinut olla hymyilemättä.

"Could I see you one more time, if it's ok, if you don't mind?
I'm the shade of a shadow, baby.
Been thinkin bout you tonight, how sweetly you bring light.
You're the ray of the sun, and I'm the shade of a shadow."

- Teitur, Shade of a shadow (levyltä Poetry & Aeroplanes)

Yhteys henkilölle antamaani nimimerkkiin ja aikaisempiin kuvailuihini on muuten ollut sattumaa tai alitajunnan vaikutusta.

Lyhyt

Kaikki rullaa mukavasti ja samoin kuin muutenkin viime viikkoina: Hieman päämäärättömästi, mutta yrittäen olla turhia huolehtimatta Valontuojan suhteen. Olemme tavanneet yhä useammin, mutta en osaa sanoa, onko se vain väliaikaista. Välillä on kyllä saanut naurahtaa vähän itselleen, kun muun syyn puutteessa alan kaivelemaan sitä, miten kaikki voi olla näin hyvin. Toisaalta tuo ajatus on hyvä pitää taustalla mielessä, koska tosiasia on edelleen se, etten tiedä mitä hän tilanteesta ja ystävyydestämme ajattelee. Minun tunteeni puolestaan eivät ole laimentuneet, vaikka olenkin niihin tottunut. Ja sitä kautta oloni on alkanut tuntumaan aivan uudella tavalla kotoisalta omassa itsessäni.

Kurssi on sujunut alkujännityksestä huolimatta erittäin hyvin. Tänään sain kunnian nauttia gurujin avustuksista moneen otteeseen ja olen niistä hyvin kiitollinen. Niin kuin leirilläkin kävi, olen alkanut vakavasti harkita vielä toiseksi viikoksi jäämistä ja näin tulen todennäköisesti tekemään, mikäli tielle ei nyt sattuisi tulemaan mitään yllättävää. Haave Intiaan matkustamisesta on vahvistunut, mutta saa nähdä miten siinä käy. Elämä on tässä ja nyt - ei kannata liikaa suunnitella.

Sri K. Pattabhi Jois on Ashtanga Yoga

Astanga joogan nyt 91-vuotias guru Sri K. Pattabhi Jois on kiertueellaan saapunut Helsinkiin seuraaviksi kahdeksi viikoksi.

Kysymyksiä ilman vastausta

Aamiainen Valontuojan kanssa oli ihana. Joskus hetkeksi havahdun auvostani miettimään, miten meillä voikin olla niin levollista yhdessä. Kuka tuo on ja mistä se tuli? Minkä takia tunnen näin, miksi tämä meidän yhdessäoleminen tuntuu mulle niin tärkeältä aivan eri tavalla kuin koskaan ennen? Rennolta ja vaivattomalta. Niinkuin sillä olisi joku ylimaallinen merkitys. Tämä ei nyt ole semmosta romanttista höpinää, enkä silti jotenkin onnistu selittämäänkään... Tuntuu kuin meitä sitoisi toisiimme joku salainen näkymätön side. Onko olemassa edellisiä elämiä ja jos niin kuka Valontuoja on minulle voinut olla? Onko meillä joku tarkoitus, jonka tulemme täyttämään ja sitten haihtumaan? Vai onko tämä vain miltä tuntuu, kun molemmat haluavat olla yhdessä ja kumpikin hiljaa tietää sen?

Joka keskustelussamme tajuan meissä olevan lisää samankaltaisuutta. Kuitenkin olemme erilaiset. Yhtenä päivänä kyseenalaistaessani itseäni mietin, tulevatko tunteeni sittenkin siitä, että haluaisin olla kuin hän. Onko ihastumiseni sittenkin ihailua? Pohdinnan jälkeen totesin, että vastaus on ei. Olen ihastunut siihen mitä hän on. Hänen nauruunsa, älyynsä, huumoriinsa, ääneensä, rehellisyyteensä, ajatuksiinsa, kauneuteensa. Siihen mitä minä olen hänen seurassaan, siihen mitä hän saa minut tuntemaan. Siihen kuinka hymy ottaa minut valtaansa meidän erottuamme ja kuinka onnelliseksi minut tekee tieto siitä, että tapaamme pian taas. Haluaisin pitää hänestä huolta, kunnioittaa ja rakastaa, mikäli niin on tarkoitus. Minä en halua olla hän. Hänen luonaan olen vahvemmin minä.

Tapaamisemme jälkeen lähdin tekemään tarveostoksen urheiluliikkeeseen. Ulkona ensimmäinen sadekuuro oli päässyt vauhtiin, joten palasin sisälle kenkäkauppaan ja tein ihanan löydön: vanhanhenkiset hopeiset kiilakorkokengät harmaalla samettirusetilla. Nyt kotona havaitsin erehtyneeni materiaalista (myyjä ei tällä kertaa tiennyt vaan luuli), joten harkinta jatkuu, mutta shoppausvaihteen lähdettyä yllättäen kunnolla käyntiin tein muita onnistuneita ostoja: hajuvesi Stella Sheer (kassalla kerrottiin olevan alennuksessa, kun huomautin kilttinä tyttönä paljon halvemmasta hinnasta), yksi pitsillä koristeltu ja pari tavallista trikooalennustoppia, harmaa villaliivi, musta käyttämätön rypytetty t-paita, varastoon pikkulamppu ja taulunpitimiä. Erittäin onnistunut kierros, vaikka kenkien kohtalo onkin vielä sinetöimättä. Huomenna vasta ollaan menossa shoppailemaan, mutta mulla taitaa olla nyt mittari täynnä.

Vihdoin ukkonen.

Päivän huomio: Alla olevan YouTube-ikkunan play-nappula on muuttunut itsestään pyöreästä nelispyöreäkulmaiseksi.

Pesänrakennusta ja suunnittelua

Tippui äsken verhotanko seinästä. Siis ihan seinästä eli nyt seinässä on reikä. Mä en tykkää näistä edeltävien vuokralaisten viritelmistä, jotka sitten hajoaa käsiin ja joutuu itse korjaamaan. Nyt keittokomeron ikkunassa ei oo verhoa, enkä suoralta kädeltä tiedä, millon sen siihen takasin saan. Ei ole tullut betoniseiniä aikasemmin tilkittyä.

Mä yritän parhaani mukaan pitää tän kämpän kotoisana ja viihtyisänä, mut useimmiten tuntuu siltä, että se on sula mahdottomuus. Liian vähän kaappitilaa ja liian vähän neliöitä. Ja - let's face it - osasyynä se, että en ole maailman siisteimpiä ihmisiä. Edelleen mun ajatuksissa elää aktiivisesti tarve omasta kodista ja aina välillä käyn niitä katsomassa etuovella, mutta ennen sopivan työn löytymistä asunnonosto jää haaveeksi. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu päällimmäisenä olevan niin paljon muuta pohdittavaa, että tollanen projekti ei nyt mahdu kuvioihin. Syyskuussa mennään onneksi Habbo-ystävän kanssa Hietsun kirpparille myymään omaisuutta. Ehkä sitten saan pesän tyydyttävämpään kuntoon.

Viime päivät on kuluneet meksikolaistuneen ystäväni kanssa iltoja viettäen ja kaupungilla pyörien. Sain itseni myös joogaan ja olen päättänyt saada rutiinini takaisin keväisiin uomiin, säännölliseen harjoitteluun ja hyvään oloon. Kesä on ollut kyllä yllättävä ja vauhdikas, mutta syksyä odotellessa kaipaan jo tietynlaista itseni ja elämäni kokoamista. Valontuojan suhteen olo on luottavainen ja levollinen. Aika näyttää mitä tapahtuu. Siinä välissä ehditään viettää aikaa yhdessä ja remontoida uutta asuntoaan. Mitään muuta en voisikaan juuri nyt pyytää.

Tapetilla myös syksyn suunnittelu. Mitä haluan saavuttaa? Miten sinne pääsen? Työnhaun lisäksi haluaisin elämääni jotain konkreettista, vaikka uuden oppimista avoimen yliopiston kursseilla. Leikittelen ajatuksella lähteä Intiaan talvella, mutta talvi tuntuu vielä kovin kaukaiselta. Olen huomannut enemmän kuin koskaan aikaisemmin eläväni tässä hetkessä, näillä edellytyksillä. Etenen askel kerrallaan ja kokonaisuus hahmottuu sitten myöhemmin. Ja kukaan meistä ei voi tietää, miltä lopputulos tulee näyttämään.

Paha pää

Kummallinen päivä. Vetämätön, mutta aktiivinen. Hassua. Motivaation puutteesta huolimatta olen jo tiskannut, pessyt vessan ja hakenut yhtä työpaikkaa, sekä sopinut iltakalenterini täyteen. Vika ei siis ole todellinen vain ainoastaan jotain sisäistä dialogia. Sama ilmiö tulee usein esiin joogassa: pää väittää, että "ei jaksa" ja "jätetään harjoitus lyhyeksi", mutta jos sitä ei kuuntele huomaa sittenkin jaksavansa vaikka kuinka hyvin. Päätä ei kannata aina kuunnella, varsinkaan minun, joka olen itselleni niin lempeä.

Viikonloppuna en tehnyt oikeastaan mitään. Kaupungissa ei oikeesti ollu ketään mun tuttuja. Teki hyvää olla vaan. Tänään ollaan pikkumiehen kans menossa puistoon tapaamaan parikuukautista venäjän toyterrierin ja huoltajaansa. Iltapäivällä sit kahville joogassa alkuvuodesta tapaamani Pohjan(maalta kotoisin olevan)tytön kanssa ja illalla hääsuunnittelukokous Konsultin luona. Ihanaa, et on menoa viime päivien vastapainoks.

Mä oon tosi ilonen, etten polta enää. Siitä huolimatta, että tuo näkymä sisäpihalla istuvasta tytöstä kahvikuppineen ja savukkeineen on ajatuksena houkutteleva. Tiedän just, miltä tuo tuntuu...

Gyllene skor

Råkade se det här inslaget i ett gammalt melodifestivalprogram ikväll och kände mig för en liten stund precis som då jag såg det för första gången. Jag var fem år då. Koreografin, de vita mikrofonerna (som de hade i den svenska uttagningen) och de underbara gyllene skorna. Kommer ihåg hur jag dansade förtrollad framför tv:n - ni vet, hur barn dansar och mitt i allt pausar, stirrar och ler, för att sen fortsätta med gungandet. Året var 1984.

En gång var man ung och oskyldig och kunde leva i stunden. Målet är att vara det igen, varje dag, oavsett åren och allt som hänt. Och jag vill tro att man kan.

Luulo ei ole tiedon väärtti

Masentavana torstaina kävi sitten niin, että puhelin piippaili. Olin silloin Koiranystävän kanssa kaupungilla ostosten jälkeisillä kahvitteluilla ja hän oli lähdössä kotiin, joten minulle sopi tavata. Yht'äkkiä kaikki värit olivat kirkkaampia ja maailma täynnä mahdollisuuksia.

Mentiin kahvilan sisäpihalle istumaan ja keskusteltiin ihmissuhteista. Mulle selvisi, että hän ei todennäköisesti ole omalle kohdalleen naiskumppania harkinnut, mutta en tiedä onko se poissuljettua. Sen kuitenkin sain tietää varmasti, että hän haluaa viettää aikaa mun kanssa, ja se on kaikki mitä mä haluan tällä hetkellä. Jos jotain on tapahtuakseen, se oikea hetki tulee vastaan jossain vaiheessa. Jos ei, niin sitten asia selviää jollain muulla tavalla. Ihanaa, että mun ei nyt enää tarvi miettiä sitä, oonko mä jotenkin liian painostava tai yliaktiivinen. Ens viikolla mennään joku päivä aamupalalle ja sitten viikonloppuna Flow06 -festivaaleille.

Kuuma viikonloppu tulossa ja mulla ei oo mitään suunnitelmia. Kummallinen olo, kun tällasta tilannetta ei oo hetkeen ollu. Pitäs tietenkin siivota, mutta ei ihme kyllä jotenkin nappaa.

Negative on Suomen paras bändi!

Copy-ystäväni soitti mulle eilen ja juteltiin kauan. Oli lukenut blogia ja todennut, että on asioita, joista ei oo vielä keretty keskustella. Tapahtumia ja tunnelmia kertoessani huomasin ääneni ensin vapisevan ja sitten puhkeavani itkuun. Tämä tuli ystävälleni yllätyksenä, koska hänestä kirjoituksissani on niin positiivinen lataus. Kirjoitanko vakuuttaakseni itseni siitä, että kaikki on hyvin vai koenko tarvetta kaunistella asioita? Uskon, että kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto, mutta ehkä joskus olisi hyvä puhua suunsa puhtaaksi myös niistä negatiivisista ajatuksista.

Leirin jälkeen olen käynyt kerran joogassa. Tällä viikolla olen ollut ahdistunut ja allapäin. Viime sunnuntain puheista huolimatta minua ei ole soiteltu kahville ja se saa minut vaipumaan epätoivoon. Jos hän ajattelisi niinkuin minä, hän haluaisi tavata ennen viikonlopun matkaansa. Tämä on viimeinen mahdollinen päivä ja tiedän, että hän ei soita. Ja tämä kaikki tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä sitä, että hän ei jaa tunteitani. Tuosta aiheutuva suru on tällä hetkellä suuri. Syy siihen on luonnollisesti se, että hän on ainutlaatuinen ja ehkä jopa ainutkertainen.

Mutta negatiivisuudella mä en saavuta mitään. Jos kirjoitan negatiivisesti, alan myös ajatella negatiivisesti, kaivan itselleni kuoppaa aina vain syvemmälle. Maailma ei pyöri mun ympärilläni eivätkä murheeni ole sitä luokkaa, että niistä pitäisi numeroa tehdä. Olet ihastunut ihmiseen, joka ei tunne samoin - entä sitten? Mä en voi muuttaa tilannetta hänen puoleltaan yhtään sen enempää kuin hänkään. Nyt ollaan tässä ja lopulta kaikki selviää. Tottakai menetys sattuu, tällä kertaa enemmän kuin joidenkin muiden kohdalla, mutta ethän voi todella menettää sellaista, mitä sinulla ei koskaan ollut. Mulla on nyt tietynlainen haavekuva siitä mitä voisi olla, mutta se ei ole todellista. Tunteet on todellisia, mutta nekin muuttuu.

Kiitos kysymästä

Olen tässä miettinyt vastausta Partyflickanin viime postaukseeni esittämään kommenttiin. Pohdittuani tovin tajusin, että mitään tarvetta viralliselle kaapista ulosastumiselle ei ole. Jokainen kanssani seksuaalisuudesta keskustellut tietänee mun käsityksen siitä, että rakastun ihmiseen kokonaisuutena, enkä siihen pakkaukseen, jossa hän eteeni tulee. Viime syksynä itseäni tutkiskellessani ja ihmisten kanssa keskustellessani tajusin, että tämä poikkeaa monien muiden tavasta ajatella ja että sille on olemassa nimikin: Biseksuaalisuus.

Ote muistikirjastani 23.8.2005:
"Ju mer jag tänker på det, desto klarare blir det för mig. Jag har nog alltid varit intresserad av båda. Män är bara lättare. Men är det också därför jag attraheras av män som inte uppfyller den... - eller nej, inte så - som är annorlunda, mera androgyna eller på något sätt inte automatiskt passar in i den traditionella mansrollen? Är det för att jag själv aldrig har upplevt att jag helt passar in i kvinnorollen? [tar upp några exempel från mitt förflytna] - Need I say more?"

Tästä ymmärryksestä huolimatta olin jostain syystä vahvasti siinä uskossa, että kohdalleni ei tulisi naista, joka herättäisi minussa romanttisia tunteita. Ja näin ei ollut koskaan todella tapahtunutkaan ennen Valontuojan astumista elämääni.

Mitään tarvetta kaapista ulos astumiselle ei siis ole, koska tavallaan naiiviuudessani en ole tajunnut sinne sulkeutua - luulin aina muiden edes perustavalla tasolla jakavan ajatukseni. Aika paradoksaalista, että näiden nykyisten tunteiden tultua esiin ymmärrän paremmin kuin koskaan ihmisiä, jotka sanovat etteivät tunne näin. Aikaisemmin ehkä ajattelin olevani vain muita avoimempi, mutta nyt kun tiedän tunteiden laadun, niiden olevan yhtä vahvat kuin koskaan vastakkaista sukupuolta kohtaan tuntemani, myös ymmärrän, että tällaista muutkaan eivät voisi sivuuttaa. Minä vain olen erilainen, erityinen.

Olen aina ollut juuri tämä ihminen, vaikka nyt olenkin löytänyt itsestäni uusia puolia. Ne ovat aina olleet tässä. Olen myös ollut rehellinen siitä kuka olen. Vastaan minulle esitettäviin kysymyksiin rehellisesti, vaikka joskus myös tilanteen mukaan valikoiden. Kerron asiat sitä mukaa, kun tulevat puheeksi, jos muuhun ei ole tarvetta. The truth will set you free...

Ystävieni reaktio ihastumiseeni on ollut tietyllä tavalla yllättävä. Yksikään ei ole ihmetellyt asiaa ja erään reagointi on luonnollisessa kannustavuudessaan jopa vaatinut minulta totuttelua. He tuntevat minut ja hyväksyvät minut aivan sellaisena kuin olen. Samalla koko prosessi on osoittanut minulle miten ihania, suvaitsevaisia ihmisiä olen ympärilleni kerännyt elämäni aikana. Rakkaan perheeni kanssa tiedän suhteeni vain parantuvan vuosien saatossa. Toisaalta uskon heidän jo tietyllä tasolla tietävän asiasta. Tänään muistin äitini udelleen keväällä eräästä bileissä tapaamastani tytöstä, että onko tuleva kahvittelumme treffit. Sanoin ettei ollut, mutta "kiitos kysymästä!".

Epävakaista

Kävin eilen bussilla Ikeassa ja löysin himoitsemani tyynynpäälliset. Syy Ikeaan lähtöön ei kuitenkaan ollut sisustamis-/kodinuudistusvimma, vaan rakkaiden ystävieni tapaaminen. Anna ja perheensä olivat lomamatkalla ostamassa tarpeita uutta kotiaan varten. Entisessä asuinkaupungissani olimme tekemisissä paljon ja läheisesti ja nyt, välimatkasta ja yhteydenpidon vähyydestä huolimatta, tunsin saman ihanan yhteenkuuluvuuden tunteen heidän seurassaan. Nämä ovat minun laumaani.

Illalla soitin ja vastauksen uupuminen pisti käyntiin piinaavan epävarmuuden vauhdittaman pelon. Olin jo täysin vakuuttunut siitä, että edellisiltainen avautumiseni oli saanut palat loksahtamaan paikoilleen, hänet ymmärtämään tilanteen laadun ja välttelemään minua, kun iäisyyden kärsimyksen jälkeen puhelin soi ja asialle selvisi pahoittelujen kera täysin luonnollinen selitys. Tapaaminen toivottavasti tällä viikolla.

Tänään heräsin jumalaiseen uneen, joka on tehnyt päivästäni synkän ja vetämättömän. Kuinka saisinkaan taottua päähäni, että a) mikäli hän tuntee samoin, tilanne on ok ja b) jos ei, sillä ei oikeastaan ole väliä (koska silloin tapahtumasarja on ollut tarkoitettu minun kasvamiseeni)? Olen niin auttamattomasti tunneihminen, että tuo tuntuu täydeltä mahdottomuudelta.

Millainen on Frida?

Napattu LadyKilleriltä (ja hitusen muokattu).

Sinä joka luet tätä, kuvaile minua yhdellä sanalla
- siis vain yhdellä.

Sen jälkeen voit laittaa tämän omaan päiväkirjaasi,
jos sellaisen omistat,
jotta näet mitä muut ajattelevat sinusta...

Pieni askel

Käytiin syömässä Fredalla sijaitsevassa nepalilaisessa ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja seura... valloittavaa. Syödessä juteltiin tärkeistä aiheista. Meillä on paljon yhteistä. Toivottavasti tuo on asian laita, eikä vaan mun ihastuneen mielen luoma harhakäsitys. Keskustelut tasoittavat tietä totuuden julkituloon. Itse asiassa kerroin osan totuutta. Hänen kantansa on minulle kuitenkin vielä aivan auki.

Mentiin elokuviin. Käytiin ostamassa irtokarkkia. The Break-Up oli hyvä, mutta muistutti alussa semi-ahdistavasti mun entistä suhdetta. Onneksi sitä ei enää ole. Käännyin elokuvan loppupuolella katsomaan häntä, enkä meinannut saada katsetta enää irti. Sinua en halua menettää. Kyynelten kerääntyessä silmäkulmiin pakotin kokoamaan itseni. Kyseinen filmi ei ollut sopiva liikuttumisen verukkeeksi.

Lähdimme kävelemään Tennispalatsilta. Juteltiin huomisesta. Minä en halunnut hänen lähtevän, mutta en aikonut estääkään. Kysyin onko hän lähdössä kodin suuntaan. Hän sanoi olevansa, mikäli en halua mennä johonkin istuskelemaan. Sanoin, etten halua pidätellä, mutta mielelläni voisin jotain vielä tehdä. Lähdimme kävelemään Mannerheimintietä etelään. Baarin kulmalla ehdotin, että voisimme vaihtoehtoisesti mennä meille ja kävelylle pikkumiehen kanssa. Hänestä se oli hyvä idea.

Erotessamme sain lopulta ehdotettua, että tapaisimme huomenna ja sovimme niin. "Soitellaan", hän sanoi. Ja minähän soitan.

Varoitus: Juonipaljastus

Luin eilen loppuun sen Hornbyn kirjan. Päätös oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Ei sillä tavalla, että kirja olisi loppunut huonosti tai väärin, vaan mä en ihan oikeesti nyt ymmärrä, että mitä sillä tarkoitetaan. Mä en tiedä miten kirja loppui. Vähän noloa. Tässä kuitenkin viimeiset lauseet, jos joku voisi ystävällisesti valottaa asiaa.

David on kertojan aviomies ja vaimo on harkinnut eroa koko kertomuksen ajan. Ulkona on kolmatta päivää raivokas kaatosade ja vettä alkaa valua sisään ikkunoista perheen syödessä päivällistä alakerrassa. Ikkunan edessä oleva kaivo on tukossa ja sitä tyhjentäessään David näkee, että toisessa kerroksessa olevan huoneen ulkopuolella oleva räystäs ei myöskään vedä. Nyt pitävät koko perheen voimin kiinni miehestä, joka roikkuu pojan huoneen ikkunassa kaivamassa pois tukkivia lehtiä:

"Min familj, tänker jag, bara det. Och sedan: jag klarar det här. Jag kan leva det här livet. Jag kan, jag kan. Det är en gnista jag vill vårda, ett livstecken i det döda backteriet; men i alldeles fel ögonblick ser jag en skymt av natthimlen bakom David, och jag ser att den är fullständigt tom."

Ilta jännittää, mutta ei jännitä. Tiedän, että hänen seurassaan minulla tulee kuitenkin olemaan luonnollinen ja rento olo. Itsetunnonkohotusrituaali on silti varmuuden vuoksi käynnissä: Tukka pesty ja kuivattu, keho ja kasvot kuorittu ja kosteutettu, enää vaatteiden valinta, manikyyrintynkä ja meikkausosa tekemättä. Tulee varmasti mukava ilta.

Om Tommy

- - -

Minä haluaisin kulkea
alastomampana kuin yksikään olio,
vailla kuorta, ilman muureja
kyllin kauan tullakseni kyllin kauas,
Ystäväni,
sinne saakka missä on paikka
nimeltä Me

- Tommy Tabermann

- - -

Tommy kävi lukioaikanani äidinkielentunnillani. Istuin eturivissä muutaman metrin päässä ja kuuntelin intensiivisesti tätä kiehtovaa ihmistä. Tabermannin runoja lukiessa mieleeni tulee aina lisämausteena se sisäänporautuva, lempeä, tutkiva katse, jonka hän loi kertoessaan tarinaansa. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja kuvailla. Tämä kolahti.

Who am I kidding?

Puhuin äsken Valontuojan kans kauan puhelimessa. Mennään huomenna syömään ja elokuviin.

Tässä jonain päivänä mä saan tietää miten tässä käy. Siihen asti yritän vaan elää hetkessä ja nauttia.

Siis paino sanalla yritän...

Yeah, right.

Uutisissa tänään...

Eilisilta kului mukavasti ensin Teekkariystäväni tavaten kahvin merkeissä ja sitten koiria ulkoiluttaen Koiranystävän kanssa. KY totesi osuvasti meidän istuessa tihkusateessa penkillä katsomassa benjihyppyjä, että koko tilanne kertoi aika paljon tämän kesän säistä - oli kuin sadetta ei olisi ollutkaan, kaikki jatkoivat mitä olivat tekemässä, kukaan ei kiirehtinyt sisään.

Tänään olen yksin, siis en ole tapaamassa ketään ja kaikki tuntuu olevan jossain matkalla. Tuntuu hyvältä, vaikka sade ei vienytkään jo eilen tullutta päänsärkyä. Heräsin aikaisin ja menin joogaan. Päätös nousta sängystä oli todella vaikea, mutta yllätyin itsekin sitä määrätietoisuutta, jolla noustuani hoidin aamutoimet, käytin koiran ulkona ja lähdin matkaan. Kuten yleensä, tuota päätöstä ei tarvinnut katua ja jälkeenpäin oli mahtava olo.

Sittemmin olen maannut sohvalla lukemassa koukuttavaa kirjaa (Nick Hornby, En god människa), ottanut nokoset ja vähän imuroinut. Joogaleirin tähän asti ehkä näkyvin vaikutus arkeen on ollut töllön päällä olon ja katsomisen merkittävä vähentyminen. Päivän agendalla on vielä lisää lukemista, siivousta, kaupungille menemistä ja toivottavasti ainakin kenkien osto. Kaikelta matkustukselta tajusin toissapäivänä missanneeni kaikki alennusmyynnit, muutamaa Saksassa tehtyä heräteostosta lukuun ottamatta. Illalla näyttää tulevan tv-elokuvat niin myöhään, että mennään sen sijaan pikkumiehen kans pitkälle fiilistelykävelylle nauttimaan kesäillasta.

Päivän kohokohta oli kuitenkin, kun ystäväni Konsultti soitti ja kysyi haluaisinko ottaa vastaan tehtävän toimia kaasona hänen häissään. Vaikka olin jo tuota pyyntöä ennen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Hääorjaksi, eikä tehtävä sinänsä siitä merkittävästi muutu, otin kunnian hyvin otettuna ja liikuttuneena vastaan. Olen toiminut kaasona muutaman kerran aikaisemminkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun asun morsiusparin kanssa samassa kaupungissa ja näin ollen voin osallistua järjestelyihin täysillä. Mä olen koko jutusta niin fiiliksissäni, että vaikeeta pysyä nahoissa ja olla cool. Tästä tulee niin hyvä juttu. (Ihanaa, että osaa elää mukana ja olla vilpittömästi onnellinen toisten puolesta.)

Vilustuin leirillä ja sain kunnon flunssan, jota sitten podin kotona vanhempien luona ollessani viime viikolla. Jostain syystä yskiminen on vain jatkunut ja tänään viimein tajusin, mistä on kyse. Lähtiessäni edelliseltä asuinpaikkakunnaltani työterveyslääkäri antoi mukaan sairaskertomuksen ja röntgenkuvat, jotka mun tuli viedä mukanani terveyskeskuslääkärille jatkotoimenpiteitä varten. Ongelma ei ole vakava ja se saadaan hoidettua pienimuotoisella leikkauksella, mutta lääkäriin en ole vielä mennyt. Yskä on siis tuon ongelman oire - hermot kertovat aivoille, että "nyt siellä on limaa" ja "köhi nyt jo ulos". Mua ei ole koskaan nukutettu tai leikattu ja ajatus todennäköisesti kauhistuttaa minua niin, että olen kerta toisensa jälkeen unohtanut koko asian. Tässä mainittakoon, että tällainen käytös on mulle hyvin epätyypillistä ja tärkeät asiat hoituvat yleensä mahdollisimman nopeasti kuntoon. Pointti kuitenkin se, miten helposti sitä voi tiedostamattaan, ehkä alitajuisesti, siirtää vaikeat tai epämiellyttävät asiat sivuun. Herää kysymys, kuinka usein noin tulee tehtyä?

Sadetta odotellessa

Oltiin eilen drinkkibaarissa kihlaparin kanssa juhlistamassa jälleennäkemistä ja vaihtamassa kuulumisia. Oli erittäin mukavaa, mutta sekään ei onnistunut hälventämään minussa tällä hetkellä pesää tekevää kummallista tunnetta. Olen iloinen ja onnellinen, olen surullinen ja epätoivoinen. Olen rohkeampi kuin koskaan, mutta pelkään. Tyytyväisempi, mutta epävarmin.

Eräs ystäväni muistutti minua eilen siitä, että jotkut ihmiset tulevat elämään vain lyhyeksi aikaa täyttämään tietyn tarkoituksen. Mieleeni tuli heti muutama ihminen vuosien varrelta, joiden tehtävän näin jälkikäteen ymmärrän olleen johdattaa minut siihen virtaukseen, johon nyt olen antautunut. Vasta nyt olen valmis, ainakin toivon niin. Samaan aikaan kun ajatus on kannustava ja lämmin, se tuo mukanaan mahdollisuuden, että nyt elämääni astunut ihminen on vain läpikulkumatkalla. Kuin tumma harso laskeutuisi päälleni.

Sisäpihalla on vaatteita kuivumassa jo kolmatta päivää. Joko pyykkääjä todella tykkää pinkin ja vaaleanpunaisen eri sävyistä tai sitten on käynyt hassusti. Koivunoksat ovat painavat ja ilma harmaa. Yleensä näkisin tämänkin kuvan kauneuden, mutta nyt se tuntuu kovin kaukaiselta. Haluan takaisin hänen luokseen, vaikutuskenttänsä sisään, valoon...

Sähköposti. Sisältä kuohuu yli suloinen tunne. Voi itku.

Jäässä

Motivaation puutteen määrä on tänään huipussaan. Ei kiinnosta tehdä mitään tähdellistä. Väsyttää. Tosi asiassa syy on varmasti enemmänkin intensiivisen ajatustyön aiheuttamasta uupumuksesta kuin laiskuudesta, mutta lopputulos on sama. Nyt ei nappaa mikään muu kuin sohvalle asettuminen kirja kädessä - matkalaukun purkaminen ja ruoanlaittosotkun siivoaminen saa odottaa. Hetken levättyäni ehkä jaksan taas. Ja huomennahan on tunnetusti uusi päivä.

Eilen käytiin Koiranystäväni (siis nää mun nimimerkit on todella heikoissa kantimissa - voisko jokainen asianomainen ilmoittaa mulle, millä nimellä haluaa itseään kutsuttavan, että mä säästyn vaivalta?) kanssa kahvilla, lounaalla ja sitten kävelyllä rannassa pikkumiehen kanssa. Niissä merkeissä meni lähes koko päivä. Ihanaa. Onnistuttiin kerrankin valitsemaan ruokapaikaksi ravintola, jossa ei oltu koskaan käyty (Virgin Oil & Co.) ja oltiin itsestämme tosi ylpeitä. Tavoitteena meillä on alkaa laajentaa repertuaaria vanhoista tutuista paikoista uusiin ja jännittäviin. Hyviä kahvila- ja ravintolavinkkejä Helsingin keskustasta voi mielellään laittaa tulemaan kommentteihin, kiitos!

Illalla mennään drinkille vasta kihlautuneen ystäväni kanssa. Kesämenot on osuneet siinä määrin ristiin, että me on taidettu nähdä viimeksi kesäkuun puolivälissä. Ei, nyt on kyllä pakko siirtyä vaaka-asentoon, että illalla jaksaa olla paikalla muutenkin kuin fyysisesti.

Matkalta kohti totuutta

Olen viime päivinä muutaman kerran lueskellut edellisiä kirjoituksiani kykenemättä kuitenkaan tuottamaan mitään uutta. Viime aikojen tapahtumista johtuen itse-sensuuri iskee, enkä tiedä miten kertoa asioita paljastamatta niitä osia, joita en vielä saata tuoda päivänvaloon. Voin kuitenkin kertoa, että aikaisemmin ounastelemani suuret ja merkittävät tapahtumat, muutokset, mahdollisuudet, ovat realisoituneet tavalla, jota en ollut osannut odottaa. Elämisen yllätyksellisyys on tiputtanut jälleen nöyränä polvilleen, palauttanut kunnioituksen suurempaa viisautta kohtaan - sitä mitä kohti me elämissämme kurotamme ja kasvamalla pienin askelin teemme matkaa.

Kun blogia perustaessani päätin sille otsikon, en olisi voinut tietää kuinka oikeaksi se osoittautuisi. Varmaankin toivoin, mutta en osannut aavistaa. Kuukausi sitten sanoin "Ihanaa tämä elämä", mutta vahvemmin kuin koskaan tunnen nyt sen mykistävyyden, hämmentävyyden ja arvaamattomuuden. Vaikka ihanaa se on näistä huolimatta. Aina.

Hetkinä jolloin ei pysty luottamaan omaan arvostelukykyynsä ja kyseenalaistaa mielenterveytensä, ei ole mitään parempaa kuin ystävä langan toisessa päässä tai nenän edessä vakuuttamassa siitä, että on väärässä, kuitenkaan mitään vähättelemättä ja aivan rehellisesti. Kiitos.