Mä en oo terve. Siis vielä vähemmän kuin silleen normaalisti. Ensin aattelin, että tää on vaan Pollenallergicus Maximus, mut nyt täytyy tunnustaa, että mä oon tosi flunssanen. Nenä vuoronperään vuotaa ja on tukossa, aamuisin irtoaa ghostbusters-limaa, aivastuttaa ja ääni on vielä matalampi kuin normaalisti - sensuellin yöradioäänen tilalle on tullut täys duhadedä. (Mun hollantilainen ystävä vihjasi eilen, että mun kirjotus on ehkä hivenen liian kuvailevaa.)
Vedän nyt myös antihistamiineja (ihana sana! histamiini oli se joulukalenterin hevonen. mut hei anti-histamiini... äsch!) siltä varalta, että se helpottais tilannetta. Ongelma on vaan se, että mulle ei melkeen ikinä tuu kuume, joka veis pöpöt mennessään, tilanne vaan pitkittyy ja venyy. Mä oon varmaan sitten luonnostani "riktigt kuuma pakkaus", niinku yks ensikättelyllä naimisissa olevaksi esittäytynyt mies sano viime torstaina. Mitä se oikeesti luuli saavuttamansa tollasella kommentilla? Ehkä se vaan halus pistää hyvän kiertämään, kertoa mukavan asian asianomaiselle itselleen, niinku mullakin on tapana. Joo, sanotaan niin, niin ei tartte alkaa kyseenalaistamaan ukkomiehen motiiveja.
No, tänään pitää kuitenkin yrittää ottaa rennosti ja lukea nyt kun rivit ei vielä pompi silmissä. Ulkona on niin harmittavan kylmä, ettei sinne voi mennä. Junamatkalla sain juuri päätökseen Hanne-Vibeke Holstin "Min mosters migrän eller Hur jag blev kvinna" ja vuorossa seuraavana saman kirjailijan "Kronprinsessan". Se "Da Vinci Koodi" pitäs vissiin kans lukea ennen elokuvan katsomista. Sunnuntaina tulee muuten telkusta Englantilainen potilas. En oo koskaan nähny sitä (kokonaan), joten pitää bunkrata sohvalle popkornitötsien, karkkipussien ja koirien sekaan. Tais olla tosi pitkä filmi, joten pitää valmistautua kunnolla ettei ainakaan nukahda kesken.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Tsemppiä leffan kattomiseen. Mä pidän sulle peukkuja. Kävin kattomassa sen äidin kanssa leffateatterissa silloin kun se tuli. Äiti muistelee vieläkin sitä kertaa kun mä vingun sitä mukaan leffaan. Sitä kuulema hävetti ihan kympillä että mä nuokuin ja muka kuorsasin (Hei haloo, pientä rajaa äiti. Mä en kuorsaa!). Mua piti kuulema tökkiä koko ajan, että pysyisin hereillä. Mutta mä mietin, että ehkä mä oon sen verran fiksumpi ja aikuisempi nykyään, että saattaisin jopa tykätä kyseisestä leffasta :).
Mua taas seuraa ikuisesti tapaus, kun olin 6-vuotiaana sifonkihuivi-varustuksella ja meikattuna kahden parhaan kaverini (ja meidän äitien) kanssa Dingon keikalla ja nukahdin kymmeneltä niiden soitettua vasta muutama kappale. On aikamoiset unenlahjat.
Paljosta vetoo, että tämmösillä puheilla me kuitenkin molemmat nukahdetaan kesken filmin!?
Post a Comment