Alku aina hankalaa...

Tämä tuntui oikealta päivältä alkaa kirjoittamaan jotain. Siis kyllähän mä monesti kirjoitan meilejä ystäville, mutta harvoin kollektiivisesti useille ihmisille. Mieli on täynnä erilaisia ajatuksia liittyen tällaiseen julkiseen kirjoitteluun, lähinnä miksi ja mitä. Mitä aukkoa mä täytän tällä? Onko tämä vaan joku sisäisen narsismin ilmentymä? Ekshibitionismia? No, aika tulee joko näyttämään vastaukset tai ajamaan asioiden ohi. Niin elämässä aina käy. Ja se on turvallinen tieto.

Tuntuu jännältä aloittaa jotain uutta ja tuntematonta. Niin, tai no... Itse asiassa viimeisten kuukausien aikana on tullut aloitettua aika paljon uutta, joten tämä alkaa jo olla tapa. Muutin tammikuun lopulla Pohjanmaalta keskisuuresta kaupungista Helsinkiin. En ole kyseisestä kaupungista kotoisin, vaan ajauduin sinne opiskelun jälkeen miehen perässä. Tuossa elämänvaiheessa vietettyjen kolmen vuoden aikana en kuitenkaan vaihtanu osoitetta matkalaukkuni osoitelappuun lainkaan. Syy ei ollut siinä, että asia olisi unohtunut - mua kyllä muistutettiin asiasta ja hoksasin sen itsekin monta kertaa - tai että en olis matkustellut, vaan siinä, että osoitelappuun oli merkitty se paikka, joka viimeks tuntui kodilta. Näin jatkui aivan siihen saakka, että saavuin tänne ja mut valtas tunne siitä, että oon palannut sinne, missä mun kuuluu olla. Niinkuin tuo kolmen vuoden jakso olisi ollu harha-askel siitä, miten mun elämän kuului mennä, ja nyt tulin takaisin oikeille raiteille. Surrealistinen kokemus.

Nyt siis uudessa kaupungissa, asun yksin pienen koirani kanssa ja katson mitä elämällä on tarjottavaa. Tärkeä asia kotiutumisessa on ollut se, että Helsingissä on paljon mun opiskeluaikaisia ystäviä. Tärkein asia mun mielessä on tällä hetkellä oman paikan löytäminen elämässä. Lähinnä se tarkoittaa työtä ja uraa, mitä mun kuuluu tehdä ja mikä tekis mut onnelliseksi. Mutta näistä lisää sitten toisella kertaa.

Kiva kun luit :)