Syli täynnä rakkautta

Pikkumies seisoi äsken tomerasti vieressäni (duh, mun yksiössä on aina vieressä) hakien huomiota päättäväisesti äännellen. Yleensä tuo tarkoittaa a) anna herkkuja, b) leikitään NYT tai c) mulla on maha sekaisin. Laskeuduin alas houkuttelemaan leikkiin, mutta ei. Ilme ei ollut kärsivä, joten kipu ei ollut kyseessä. Nostin sohvalle, että pääsee kaivautumaan tyynyjen alle lämpimään, mutta hyppäsi pois. Hetken päästä ääni kuului taas ja kun katsoin alas ilme oli entistä anovampi, ja viimein ymmärsin: Syliin! En tiedä mistä tuulee, mutta nyt oli kova halipula ja koira on maannyt jo kauan löysänä sylissäni, minun tietokoneen äärellä seisten. Pian sille tulee kuuma ja haluaa taas alas, mutta juuri nyt tunnen olevani kaikista tärkein, jonkun tuki ja turva, paras lohduttaja, ainutlaatuinen ja ainoa. Ihana tunne.

Suhteellisen usein kuulee kadulla tapaamilta ihmisiltä kommentin "joo, mut noihan on mielettömän kalliita". He eivät kuitenkaan voi kuvitella kaikkea sitä, mitä tuollanen pakkaus antaa. Vaikutus tunnemaailmaan ja mielialaan on uskomattoman arvokas ja painii ihan eri luokassa materialistisiin asioihin verrattuna. Kaikkea ei voi mitata rahassa.

Joskus olisi tässä hektisessä, työorientoituneessa maailmassa hyvä laittaa enemmän arvoa ajalle. Kaikkea ei esimerkiksi tarvitse välttämättä tehdä itse, vaan omaa aikaa voi hankkia vaikka erilaisten palveluiden ostamisen kautta. Asioiden tekeminen sen takia, että niin kuuluu tehdä, on mun mielestä kyseenalaistamisen arvoista, mutta silti monet elävät ulkoisten odotusten mukaisesti. Vasta-argumenttina voisi kuitenkin esittää, että toisten toiveiden täyttäminenkin voi antaa ihmiselle itselleen jotain suurta... Nyt lähti ajatus lentämään vanhoissa uomissa ja tämä pohdinta jääköön jokaisen itse jatkettavaksi. Pointti kuitenkin, että sen mitä tehdään pitää antaa myös itselle hyvää oloa.

Sisäpihan isojen koivujen lehdet on täysin keltaiset ja osa on tuulen mukana lentänyt maahan, luoden keltaisen maton asvaltin päälle. Tuuli on kylmä ja armoton, mutta näkymä ikkunan läpi kaunis. Syksy on ehkä paras vuodenaika.

Jääkallokeli

Uutisissa kerrottiin taas sensaatiouutinen... Talven tulo ja liukkaat kelit jaksaa yllättää joka ikinen vuosi. Eikö siinä oo jotain tosi koomista? Mä voin nyt sitten ilmoittaa kaikille helsinkiläisille, että kyllä se talvi meillekin tulee seuraavan muutaman viikon kuluessa, tästä mielettömästä sateen määrästä huolimatta. Olkaa varoitetut.

Aikuispisteet laskee

Mä en tiedä mikä tässä on, kun viime aikoina olen rikkonut tavattoman monta nimenomaan lasiesinettä. Viime viikolla meni vessassa rikki mennyttä loisteputkea korvannut, maitolasinen Ikean luomus ja tänään hajotin tyhmästi tiskialtaaseen muiden astioiden joukkoon asettamani vanhan Aalto-maljakon pohjan. Jos äiti on aina ollut oikeassa ja sirpaleet tuottaa onnea, niin tilanne ihan ok, mut kummastuttaa kyllä kovasti. Koomista tilanteessa on vielä se, että mä olin aikaisemmin jo unessa ounastanut maljakon menevän rikki, joten tapahtuma ei sinänsä yllättänyt lainkaan.

Tänään sinne verenluovutukseen ja ystävän kanssa kahville. Kämppä pitäis siivota, mutta nyt ensin keskityn tiskaamiseen, mihin tulee menemään arviolta puoltoista tuntia. Heh.

Elämä on parasta huumetta

Tänään sitten testailtiin neidin psyykkistä ydintä ja siihen meni koko päivä. Oli ihana saada tehdä älyllisesti haastavia tehtäviä ja väkertää vastauksia saman kysymyksen eri versioihin kerta toisensa jälkeen. Alussa oli hämmentävä huomata, miten hakusessa nopea käsinkirjoitustaito on, kun nykyään kaikki näpytellään koneella. Käytännössä se tarkottaa mun kohdalla, että koska oon tottunut siihen, että sormet liikkuu näppäimistöllä lähes ajatuksen nopeudella, käsin kirjoittaessa jää helposti kirjaimia uupumaan, kun kynä eli käsi ei ehdi mukaan. Tästä vedämme siis johtopäätöksen, että priorisoin ajatuksen kirjoituksen ohi, mikä nyt tietty ei oikein toimi, kun jonkun muunkin täytyy pystyä lukemaan tekstiä. No, hyvin se sitten kuitenkin meni, kun vähän potki.

Palkitakseni itseni päivän loistokkaasta suorittamisesta kävin ostamassa pari ihanaa kynttilää ja Maya-chilisuklaapatukan - ihan mielettömän ihanaa. Kotiin päästyäni loukku ei tuntunut enää ollenkaan yhtä inhottavalta kuin vielä aamulla. Vähän tavaroita siirreltyä paikka näyttää jopa ihan kodikkaalta, sekasorrosta huolimatta, mutta vaihtoon tää menee välittömästi, jos vaan työpaikka osuu kohdalle. Viime kuukausina edelleen vahvistunut kaipuu omaan kotiin on yksi suurimmista syistä pettymykseen, mikäli minä en olekaan heille se oikea. Mutta edelleen pitää vaan kattella ja ootella. Nyt on tehty kaikki, mitä tehtävissä on.

Valontuoja soitti illalla ja sen jälkeen oli jo ihan maailmanvallottajan "bring it on"-fiilis elämää kohtaan. Päivän adrenaliinit edelleen veressä sekoitettuna puhelimesta kantautuvan ihanan äänen aiheuttamaan sekavaan tunnekuohuun... Kuka tässä laittomia substansseja tarvitsee?

Verestä puheenollen: Veripalvelulla on huutava veripula, joten rohkaisen kaikkia menemään luovuttamaan. Johonkin luuytimen luovuttamiseen verrattuna verenluovutus on täys piece of cake ja mun mielestä suorastaan ihan miellyttävää, mut ei siitä sit enempää. Pian kaikki lukijat varmaan hylkää mut, kun joka kerta tulee mainoksia.

Päivän todellinen saavutus oli kuitenkin aamulla keksimäni uusi, entistä parempi tapa boostata luonnonkiharat hiukset kauniiksi ja pehmeiksi. Kaikki saman ongelman kanssa painivat ymmärtävät tämän suoranaiseksi riemuvoitoksi. Sateen kähertävä vaikutus on sitten asia erikseen...

Toivottavasti huomenna ei sada, että saadaan nauttia syksystäkin, ennenkuin talvi tulee. Huomasin muuten kauhukseni, että ainakin toisen iltapäivälehden nettisivuilla on jo alettu peräänkuuluttaa pikkujoulumokia ja kuulin jonkun firman järjestävän pikkujoulut jo tässä kuussa. Haloo, vastahan syksy on ollut pari viikkoa. Mutta kai se on niin, että suuri osa ihmisistä elää kesäloman lopulta asti joulun odotuksessa. Yritä muistaa pysähtyä välillä ja nauttia tästä hetkestä, jooko.

Päivän hyvä työ

Kävelin äsken viinittömältä lounaalta kotiin päin, kun näin tien toisella puolella polkupyörävuokraamon ikkunassa ihanan pinkin Jopon. Vaikka satoi ja oli muutenkin kurja ilma ja väsynyt fiilis - tai ehkä juuri sen takia - päätin kävellä tien yli ihastelemaan tuota hurmaavaa näkyä. Olen jo aikaisemmin haaveillut menopelin ostosta, mutta asiassa on vain se "mutta", että en koskaan pyöräile...

Liikkuessani näyteikkunan luo kuulin kännykän soivan, mutta totesin, että ääni ei ole minun. Päättäväinen ääni kuitenkin jatkui ja voimistui, mitä lähemmäs ikkunaa tulin, kunnes loin katseeni maahan ja huomasin maassa makaavan vasta ostamani puhelimen mallisen laitteen. Sekunnin murto-osassa todettuani, että puhelin ei ollut juuri tippunut laukustani, noukin sen käteen ja hetken harkitsin olla vastaamatta. Päässä kävi pelko siitä, että kyseessä on käytännön pila tai jotain vielä ahdistavampaa á la Phonebooth, mutta silti vastasin puheluun. Puhelimen omistajan ystävä soitti kysyäkseen puhelimen perään ja selitettyäni sijaintini, kaksi vaaleahiuksista mustiin pukeutunutta naista juoksi pian kiirehtien luokseni. Olivatko he pelänneet, että karkaan paikalta? Häkeltyneinä tilanteesta he ottivat vastaan puhelimen eivätkä selvästikään tienneet mitä tehdä, vaan seisoivat epäuskoisesti kiitellen. Sanoin "ei mitään - hyvää jatkoa", hymyilin ja lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Heille taisi sattua onnen päivä.

Hakusanoja vol 2

Poistin blogipohjan päivityksen yhteydessä tuosta laidasta "search keys that resulted here" osion, koska innostus ei riittänyt sen päivittämiseen, mutta käyn aina välillä huvikseni kuitenkin katsomassa, mihin tarpeisiin blogini on yrittänyt vastata.

Hyvin tavallinen on edelleen "työhakemus mallit" ja harkitsenkin mallin liittämistä tänne jonnekin, ettei tarvitsisi enempää hakea ja koska mun oma pohja on omasta mielestä niin siisti ja yleispätevä.

"saanko suudella sinua ruotsiksi"-haun tehneelle voin todeta, että vastaava käännös on får jag kyssa dig, mutta kehotan tarkistamaan lausumisen, ettei pyyntöön vastaaminen jää kiinni epävarmasta vaikutelmasta. Det gäller att se van ut, niinkuin vanha ystäväni totesi - kun vaikutat itsevarmalta ja skarpilta, uskottavuus nousee kummasti.

Päivän kohokohta ja pähkinä oli kuitenkin alla oleva haku, johon valitettavasti en keksi apua, vaikka kuinka pohdin. Herää lähinnä kysymys, mitä olet ollut hakemassa, kun hakukoneeseen näppäilet "katso omalla vastuulla tulee pelottava naama"?

Fly Me to the Moon

Olen viimeiset pari päivää yrittäny saada YouTubesta teille yhden ihanan klipin, mutta ei vaan mitenkään tuu perille tällä kertaa. Oisko syy sitten just tässä uudessa Bloggerin beta-versiossa.

Tänään oli viimeinen työhaastattelu ja se meni myös hienosti. Olen onnistunut olemaan aidosti oma itseni kaikkien haastattelijoiden kanssa, joten psykologisissa testeissä tuskin ilmenee heille mitään yllättävää. Ilokseni kuulin saaneen vanhan työnantajani kiinni ja lähtöni jälkeen saamieni kiitosten perusteella tiedän hänen suositelleen minua ylistyssanoin. Nyt on kaikki tehty mitä tehtävissä on. Pidetään peukkuja. Äitillä on kuulemma jo peukalot krampissa.

Nyt seuraa sitten mainos:
Ostin eilen kuukupin ja voin nyt todeta olevani siihen täysin ihastunut! Lisätietoa tuotteesta, käytöstä ja eri malleista löytyy epäkaupalliselta Kuukuppikunnan nettisivulta. Minun valitsemani tuote on kuvan näköinen The Moon Cup, silikoninen pikkukippo, joka nyt ottaa talteen elimistöstä kuukautisten aikaan poistuvat aineet siististi, huomaamattomasti ja puhtaasti. (Kupissa kiinni oleva "antenni" leikataan sopivan mittaiseksi.) Aamulla oikein huomasin, kuinka koko elimistöni huusi hurraata ja kiitti päätä hyvästä valinnasta. Siteiden ja tamponien käytössä vuosikausien ajan kokemani sijaan en huomaa kupin haittaavan mitenkään ja limakalvoni voivat hyvin. Lisäksi kuukuppi on käytössä edullinen ja ekologinen vaihtoehto. Suosittelen siis sydämellisesti näin vajaan vuorokauden käyttäneenä.

Viimeiset päivät olen ollut jotenkin semi-masentunut varmastikin työnhakuprosessin takia. Pelkään, etten saa työtä nyt kun sitä niin todellisesti haluaisin ja koen tarvitsevani. Vapaarouvan elämä saa pikku hiljaa riittää. Haluan haasteita ja uusia ympyröitä, tehdä jotain tarpeellistä ja oppia uutta. Haluan arkirutiinia, joka tekee minut tehokkaaksi. Moni vapaudesta uneksiva ei tiedä, että pitkän aikaa ilman vastuuta oleminen tekee ihmisen passiiviseksi. Eräskin työttömänä ollut ystäväni on nyt työelämään siirryttyään voivotellut miksei työttömänä ollessaan nauttinut ja tehnyt kaikkea mitä ei töissä ollessaan ehdi. Mutta sitä se teettää. Usko tai älä.

Loppuviikon aion kuitenkin nauttia täysin siemauksin siinä toivossa, että mulla jo pian on arkirutiinia ihan tarpeeksi. Huomenna ystävien kanssa jo kauan peräänkuuluttamalleni viinilliselle lounaalle (kaikki siis vapaalla!) ja lauantaina tehdään jotain kivaa, suunnitellaan häitä tai muuta ihanaa. Ja varmaan juodaan myös viiniä.

Disco Toilet 2000

Peilikaapin ihana, kaikki ihohuokoset ja pikkuvirheet (isoja ei tietty mulla ole) paljastava valoputki vetää viimeisiään, joten tänä aamuna yritin meikata strobo-valossa. Hetken sitä kestettyäni laitoin valot pois, todettuani että meikkausvirhe on piinaavaa päänsärkyä pienempi ongelma työhaastattelussa. Myöhemmin huomasin, että haastattelijalla oli selvästi enemmän väriä vasemman silmän ripsissään kuin oikean.

Haastattelu meni oikein hyvin ja olen siihen tyytyväinen. Tämä ei ollut teloitusryhmän eteen joutuminen vaan rento kahdenkeskinen keskustelu, enkä tosiasiassa osaa sanoa kumpi meistä puhui enemmän. Sain lopuksi tietää olevani kilvassa toisena, joten nyt on jännää nähdä saanko rutistettua vanhemman ja kokeneemman ohi psykologisissa testeissä ja viimeisessä haastattelussa. Minä olen minä, enkä muuksi muutu. Mutta tietysti tässä tapauksessa haluaisin olla myös heidän mielestään paras. Tulen pettymään, jos en tule valituksi, mutta sekin on siinä tapauksessa vain osa elämää.

Näissä tilanteissa tulee aina mieleen neuvo, jonka isoisäni antoi minulle ollessani pieni. Hän kertoi elämänsä aikana tulleensa siihen tulokseen, ettei kannata valehdella. Moraalisen high-fly selityksen sijaan syy oli yksinkertainen: Kun pysyy totuudessa, ei unohda mitä on sanonut. Näppärää ja käytännöllistä. Tuon olen aina pitänyt mielessä. On tapoja välttää jonkun tietyn asian kertominen valehtelematta (ks. kirjoitukset viimeisen kolmen kuukauden ajalta).

And this, too, shall pass away

Hämmennys
Ihastus
Onnellisuus
Epätietoisuus
Rakkaus
Salaisuus
Pelokkuus
Toiveikkuus
...
Rohkeus?

Loppuisipa tämä pian.
Tajusin juuri kuluneen jo kolme kuukautta. Neljännesvuosi.

Perjantain kuumin uutinen

Asko Kallonen palaa tuomaroimaan Idolsia.
Need I say more?
Niinpä.

Soundtrack of My Life

Olin eilen työhaastattelussa, josta kutsuttiin seuraavalle kierrokselle, eli nyt menee viikonloppu jännittäessä maanantaiaamua. Pitää mennä ostamaan vaatteita, mikä ei paineen alla todellakaan ole mun lempiharrastuksia. Tässä jokin aika sitten mulle tuli viimein se tunne, että mä oikeesti haluan mennä töihin, mikä oli erittäin suuri helpotus. Olin jo pelännyt, että tuota tunnetta ei tulekaan...

Ihana siskoni tulee yöksi kylään ja lähtee huomenaamuna rakkaansa luo Saksaan. Itse voin saman pienemmässä mittakaavassa kokeneena sanoa, että en todellakaan kadehdi siskoni tilannetta ja suojelevana isosiskona joudun tunnustamaan, että toki joskus pieninä hetkinä kannan huolta hänen olostaan. Mutta kuten on keskusteluissamme tullut ilmi, pakkohan sitä on tehdä niin kuin juuri nyt tuntuu parhaalta, vaikka se tarkoittaisikin hetkittäistä epätoivoa ja kaikkea muuta tilanteeseen liittyvää. Siskoni on viisas nuori nainen, mutta tulen aina olemaan se vanhempi esikoinen, joka välittää, mutta on nyttemmin itse kasvanut ja oppinut olemaan laittamatta nenäänsä toisten asioihin. Liikaa.

Stockalla on Hullut Päivät ja espalla paljon maijoja. Pohdittiin Koiranystäväni kanssa onko noilla asioilla kytköstä toisiinsa - kaikki menee ihan sekaisin ja poliisien täytyy noukkia keltakassiset häröilijät pakuun rauhoittumaan? Itse en ole suuria ostoksia tehnyt, eilen Five Corners Quintetin ja Bo Kaspersin uusimman levyn, joista vain toinen oli kunnon alessa. Olin kuunnellut lempiyhtyeeni levystä näytteitä nettisivuillaan ja ollut erittäin pettynyt tuotokseen, mutta nyt sen ostettuani ja kuunneltuani olen täysin otettu ja haltioissani. Ihan paras bändi ja Hund tämänhetkinen elämäni ääniraita. Pitää varoa kuuntelemasta puhki.

Tyytymätön

FYI mä oon tosi tyytymätön tähän(kin) blogin ulkomuotoon ja yritän tehdä asialle jotain...

- - -

Edit:
Nyt alkaa olemaan miellyttävän ok näkönen ainakin näihin ruutua tuntien ajan tuijottaneisiin silmiin. Saa laittaa kommenttia.

Lainaus päivän piristykseksi

www.salakuunneltua.fi:

Helsinki, raitiovaunu

Pieni puhumaan opetteleva lapsi istuu lastenvaunuissa. Joka kerta, kun sisään kipuaa ihmisiä, lapsi osoittaa sormella ja sanoo joko "täti" tai "setä", riippuen siitä kumpaa sukupuolta tulija edustaa. Eräällä pysäkillä raitiovaunuun kömpii paksuun turkkitakkiin sonnustautunut erittäin yrmeän näköinen vanha rouva.

Lapsi (tarkastelee hetken tulijaa): Hau hau!

Vastaantulijan pohdinnat

Syksyisenä sunnuntaina näen naisen ja miehen kävelevän käsi kädessä kulman takaa, pikkumiehen tutkiessa talonkulmaa. Ensimmäinen reaktioni on ihaileva, kylläpä näyttävät onnellisilta, mutta "elämäni miehen" jatkaessa haistelujaan minulla on täydellinen syy seistä siinä heidän lähestyessään ja ohittaessaan meidät. Samalla tutkailen salaa ja pohdin. Tämä on yksi lempiharrastuksiani.

Molemmilla on tummat lyhyehköt hiukset ja samantyyliset vaatteet. Villapaidat ja farkut. Molemmat ovat kauniita nuoria aikuisia, kolmenkympin molemmin puolin. Voin kuvitella heidän harrastavan ruoanlaittoa ja nauttivan hyvistä viineistä. Heidän kodissaan soi varmasti aina rentouttava musiikki ja koti on sisustettu tyylikkään huolettomasti ja aina siisti. He uneksivat huvilasta Ranskassa ja käyvät kultturelleilla matkoilla monta kertaa vuodessa. Idyllistä, juuri sellaista mitä suurin osa meistä haluaa. Vai onkohan sittenkään? Me oletamme aina asioita nähdessämme uusia ihmisiä. Ihmiset vaikuttavat menestyviltä ja parit onnellisilta.

Kumpikaan ei katso minua silmiin. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Ohitettuani alan miettiä aihetta lisää. Miltäköhän heidän käsiensä kosketus tuntuu? Onko se tutun turvallinen ja itsestäänselvä, tuoreen epävarma vai menneiden aikojen myrkyttämä ja jännittynyt? Onko katseiden luominen maahan tapa rajata "me" omaksi yksikökseen muusta maailmasta, vilahdus romantiikkaa, vai johtuva vaivaantuneisuudesta ihmisten välillä? Tuntuuko hiljaisuus heistä hyvältä ja vaikeneva yhdessäolo meditatiiviselta vai peittääkö se alleen intensiivisen ajatustyön turhautuneisuuden ja pahan olon pohdintaa tai pahimmillaan välinpitämättömyyttä?

En tiedä vastauksia näihin, enkä haluaisikaan tietää. Ei se minulle kuulu. Mutta näiden pohtiminen antaa perspektiiviä omaan ajatteluun. Kaikki ei ole sitä miltä ensi alkuun voi näyttää. Tuon tiedostaminen antaa myös lohtua omaan olooni ja epävarmuuksiini. On mahdollista ja ehkä jopa todennäköistä, että minua vastaan tuleva tuntematon ajattelee minustakin kauniita asioita. Ehkä joku ajattelee vastaansa tulevan kauniin, hyvin pukeutuvan naisen pikkuruisen koiransa kera, hän kävelee selkä suorassa ja hymyilee itsekseen - onpa hän itsevarma meikittömässä lookissaan ja varmasti onnellinen kun osaa olla noin rento ja kiireetön. Minun mieltäni ainakin lämmittää tuo ajatus. Entä mitä vastaantulija ajattelisi sinusta?

Patoumien purku: Avoin kirje

Keväällä tunsin, että tulevat kesäkuukaudet toisivat mukanaan merkittäviä asioita, jotka muuttaisivat elämäni. Tunne oli vahva ja varma. Puoleksi huvittuneena kerroin siitä ystävilleni. Tästä tiedonomaisesta tunteesta huolimatta mikään ei olisi voinut valmistaa minua tulevaan. Joku olisi voinut kertoa ja minä olisin uskonut. Olisin luullut tietäväni ja käsittäväni, kuitenkaan tosi asiassa ymmärtämättä. Kukaan ei olisi voinut valmistaa minua sinulle.

Koska en voi sinulle kertoa, minun on yritettävä selittää itselleni kaikki se, mitä niin epätoivoisesti haluaisin sinun tietävän. En edelleenkään, näiden parin kuukauden jälkeen, tiedä oletko vain käymässä elämässäni vai jäämässä siihen pidemmäksi aikaa. Alkaako tehtäväsi olla täytetty kaiken tämän minulle annettuasi vai onko olemassa edes häilyvä mahdollisuus, että minulle olisi varattu vielä jotain. En halua, mutta toivon kuitenkin, että se mitä olen saanut ja mitä olen saanut antaa on ollut vasta pintaraapaisu jostain niin paljon suuremmasta, sellaisesta joka sattuu kohdalle harvoin ja joillekin ei koskaan. Kumppanuudesta, rakkaudesta, onnesta, ystävyydestä... Jostakin minkä ymmärtää vasta kun se kohdalle osuu. Aivan niinkuin on käynyt minun tunteillani sinua kohtaan.

Olen aina ollut romantikko. Siksi kai minua pitäisi kutsua. Uskon rakkauteen, jonka olen tiennyt olevan käsityskykyäni suurempi. "Kaiken voittava" on niin naiivi ilmaisu... Uskon sellaiseen rakkauteen, joka saa kaksi ihmistä kuin itsestään haluamaan olla yhdessä, jakamaan yhdessä kaiken, oppimaan ja kasvamaan yhdessä, elämään yhdessä, kuitenkaan menettämättä itseään prosessin lomassa. Minulla oli aina tietty kuva siitä, miten tahtoisin minua rakastettavan. Kuinka mies tuntisi, että tekisi mitä tahansa minun/meidän puolestamme, olisi minusta ylpeä, rakastaisi minua sellaisena kuin olen heikkouksineni kaikkineni, haluaisi kertoa rakkautensa kaikille, olisi lojaali ja omistautunut. Olin jo unohtanut nämä haavekuvat. Elämäni koukerot, rakkaus, pettymykset, onnettomuus ja epätoivo, olivat jo hälventäneet nuo unelmat, kunnes eräänä päivänä, ei kauaakaan sitten, yht'äkkiä ymmärsin: Minun tunteeni sinua kohtaan ovat juuri sitä, mitä olin aina toivonut itselleni. Samassa ymmärsin, etten ollut koskaan tuntenut sellaista aikaisemmin. Kaikki se, mitä minä halusin ja tiesin sisimmässäni voivani toiselle antaa, oli ollut piilossa tähän asti.

Sinä olet kauneinta mitä minä tiedän. Sinun kosketuksesi, sinun katseesi, äänesi ja huumorisi. Älykkyytesi, hymysi, halauksesi. Rakastan sitä kuinka keräät jalkasi syliisi tuolille, sinun nauruasi, sitä kuinka yrität hymyillä kipusi takaa, viallisuuttasi, rehellisyyttäsi. Minulle sinä olet täydellinen. Minä kunnioitan sinua. Minä arvostan sinua. Minä uskon sinuun. Minä olen sinusta ylpeä. Olet viimeinen asia mielessäni ennen nukahtamistani ja ensimmäinen silmät avattuani. Haluan pitää sinusta huolta, olla vahva sinun puolestasi kun sitä tarvitset, tukea sinua aina. Haluan saada rakastaa sinua ja että sinä tiedät ja haluat sitä. Haluan pitää sinua sylissäni ja silittää tummia hiuksiasi tuntien hengityksesi rinnallani. Haluan tuntea kätesi kädessäni, antaa sinulle takkini kylmällä ja pyyhkiä lumikiteet ripsistäsi. Haluan seistä ihmisjoukossa ja ihaillen katsoa sinua tietäen, että haluat olla minun kanssani. Haluan antaa sinun olla kaikkea sitä mitä olet ja edesauttaa sitä. Haluan suuttua lattialla lojuvista vaatteistasi, koska itse teen aivan samaa. Haluan kinata ja neuvotella, luoda myrkyllisiä katseita ja sopia. Haluan, että istut vierelläni automatkalla ja kerrot tarinoitasi – haluan jälleen nähdä sinut silmäkulmastani katsovan minua ja täyttävän minut lämmöllä. Haluan suudella sinua ja tuntea sinun suutelevan takaisin. Haluan halata sinua niin kauan ja niin paljon kuin haluan. Haluan, että tiedät kaiken tämän.

Haluan, että tiedät kuinka sinusta välitän. Puhtaammin ja epäitsekkäämmin kuin koskaan ennen. Ensimmäistä kertaa tiedän, että jos sinulle on parempi olla ilman minua, päästäisin sinut menemään. En ole koskaan tuntenut tällaista epäitsekkyyttä aiemmin. Rakkauteni on ja pysyy. Sinun kanssasi tai ilman sinua. Silti kukaan ei voi viedä tätä minulta. Sinä ja antamasi asiat tulevat aina säilymään mielessäni ja kiitollisuuden tunteena sielussani. Sinä olet tuonut valoa sellaiseen osaan minua, joka aikaisemmin oli hämärässä. Vain sinä. Kuinka kukaan voisi sinua korvata?