Vuoden 2006 viime hetket

Itse aion huomisen suursiivouksen myötä yrittää päästä hyvän syklin kelkkaan ensi vuodelle. Viitaten edelliseen postaukseen voin todeta, että tilannetta ei ole, mutta asiahan ei kuten sanottua ollutkaan minun käsissäni. Nyt jään odottelemaan uusia tuulia puhaltamaan menneiden pölyt olalta. Ja kyllä niitä tuleekin - ennemmin tai myöhemmin.

Rauhallista ja mukavaa uuden vuoden juhlintaa!

Bo Kaspers Orkester - En Man Du Tyckte Om

Min favoritlåt från Hund. En gripande, vacker sång, som påminner mig om något som hände i ett tidigare liv.

Voiko eilisen mennyt olla huomisen tuleva?

En päätynyt kyseenalaisiin tilanteisiin kollegani kanssa, vaikka hän tänään hymyilikin minulle salaperäisesti. Ilo ja kyynisyys kamppailee pään sisällä, mutta juuri tällä hetkellä olen positiivisella puolella. Kyynikoksi muuttuminen on se mitä pelkään eniten, koska silloin olisin jo kadottanut jotain itselleni hyvin perustavaa laatua olevaa.

Tänään kaikki ei suinkaan ole toisin, mutta paremmin kuin eilen. Voiko ihminen oikeastaan enempää toivoakaan? Niin... No, tottakai voi! Minä ainakin toivon. Ajatuksiani en viitsi tähän kirjoittaa, koska ne kuitenkin hormonihyrränä pyörtäisin parin päivän sisään, mutta sanon vain, että sisälläni eilisestä kyteneen unelmani kun saisin, niin olisin todennäköisesti hyvin onnellinen. Mutta tilanne - jos sellaista edes on - ei onneksi ole minun käsissäni. On hyvä elää niin, ettei myöhemmin tarvitse katua, että jotain jäi sanomatta.

Kirottu kaipuu

En varmaan ole ainoa, joka on joskus tuntenut tarvetta auttaa toista henkilöä. Tarkoitan auttaa "kehittymään"... sellaiseksi, jonka kanssa voi itse kuvitella haluavansa jakaa elämänsä. Tein sen kerran ja kyseinen henkilö tullee olemaan siitä minulle ikuisesti kiitollinen. Hassua on, että tuon yritelmän crash-and-burn epäonnistumisesta huolimatta, sama kipinä nostaa minussa päätään aina välillä. Tarve tukea, auttaa kyseenalaistamaan, avautumaan, analysoimaan, oppimaan - varmaankin ah, niin kliseinen tarve rakastaa toinen ehjäksi.

Tunsin sen jälleen tänään, mutta tällä kertaa kai vain ohimennen. Mykistävänä kehityksen merkkinä havahduin tajuamaan, etten enää halua tehdä niin. Voin valita olla haluamatta, tai ainakin niin uskon juuri nyt. Uskon, että minun ei tarvitse pelastaa ketään. Minun ei tarvitse ottaa elämääni ihmistä, joka täytyy opettaa tuntemaan tai eheyttämään itseään. Haluan kokonaisen, valmiin, aikuisen ihmisen. Sellaisen, jonka kanssa minäkin saan olla vähemmän ehjä aina välillä, vähemmän aikuinen, vastuuttomampi, heikompi, riippuvaisempi - ja silti se ihanin. Tiedän osaavani olla vahva, itsenäinen nainen, mutten halua aina olla sitä. Voin huonosti, jos joudun olemaan.

Syksyn aikana koin tunteita ihmistä kohtaan, joita en ollut aikaisemmin tiennyt olevan. Haluaisin, että joku tuntisi sellaista minua kohtaan, mutta tiedän sen vaativan ihmiseltä enemmän kuin useimmilla on antaa, vaikka kuinka ehkä haluaisivat. Olisin tunnemyrskyssäni voinut tehdä kaikkia niitä asioita, joista kauneimmat runot kirjoitetaan, tajuamatta miten hullua se olisi ollut. Nyt kun tunteet ovat hälventyneet ja tilanne mennyt ohi, ymmärrän taas järjettömyyden, mutta muisto noista tunteista valaa minuun toivoa.

Kuulostaa todennäköisesti itserakkaalta sanoa näin, mutta minä tiedän, miten mahtava ihminen olen. Välillä vain tuntuu kummalliselta, että kukaan muu ei vaikuta huomaavan sitä. Perheeni ja monet läheiset ystäväni tietävät sen, mutta eivät muut. Ihastun kerta toisensa jälkeen ihmisiin, jotka eivät huomaa, tai sitten näkevät, mutta eivät ole kiinnostuneita. Tai ehkä pelkäävät. Monien mielestä olen varmasti monimutkainen ja vaikea pohdintoineni, mutta omasta mielestäni olen maailman helpoin. En aina jaksa ymmärtää miksi pitää olla näin ja olen kyllästynyt pettymään. Joskus en jaksa psyykata itseäni olemaan onnellinen ja toivomaan. Välillä kyseenalaistan kaiken ja mietin, olenko aivan hukassa itseni kanssa. Haenko onnea vääristä paikoista ja asioista? Vaadinko vääriä asioita elämältä, vaadinko liikaa? Välillä tunnen katkeruutta, mutta onneksi en muiden onnesta. En voi sanoa "mitä minussa on vikana", koska tiedän ettei mitään... joskus en vain jaksa.

Kirjoitan näin, koska silloin minun on helpompi olla. Puen sanoiksi inhottavat tunteet, jotta näen niiden toisen puolen ja voin paremmin. Älä huolestu näistä ajatuksista, älä ota niitä liian vakavasti. Minäkin yritän olla ottamatta. Huomenna kaikki on jo toisin: Pesen hiukseni ja tunnen itseni kauniiksi, hymyilen ja nauran pitkin päivää, arki ja asioiden toimittaminen ohittavat tyhjyyden ja kotiin päästyäni keskityn minua odottavaan ja eniten rakastavaan pikku-olentoon. Muutama päivä sitten hämmennykseni ajoi minut juomaan liikaa punaviiniä ja lopulta itkemään pelkojani talouden ainoalle koiralle, joka ei osaa lohduttaa surullista. Mutta sitä en tee enää, sen lupaan itselleni. En vaikka huomenna on ollut puhetta mennä ulos työporukalla. En myöskään läheisyyden tarpeessani hakeudu lämmittelemään kerroksen ainoaa sinkkumiestä ja hae siitä taas lisää huonoa oloa itselleni. En. Sen sijaan etsin uutta asuntoa ja ostan sen pian. Remontoin ja muutan, jatkan joogaa ja löydän tasapainon. Unelmoin vähemmän tai ainakin valikoidummin. Etsin muuta sisältöä. Hävitän kaipuun.

Karman kosiskelua

Lähetin juuri sähköpostia ihmiselle, jota en tunne. Olenko täysin seonnut päästäni?

Iltapäivällä kollegani pyysi minut työpäivän päätteeksi lasilliselle paikkaan, johon monet työläiset menevät huuhtomaan menneen viikon jäänteet tuopin tai viinilasin sisällön avulla pois. Olen iloinen, että menin, koska kotiin saavuttuani olin täynnä energiaa. Pitkästä aikaa laitoin musiikin kovalle ja fiilistelin viime viikon keikkaa, aloitellen samalla kodin siivoamista. Ajatukseni lipuivat samoihin tunnelmiin, alkuillan tapahtumiin, Tavastian pahaan punaviiniin, intensiiviseen huumavaan tunteeseen eturivissä ja sitä rataa mieleeni tuli tapaamani miellyttävä, mielenkiintoinen mies. Hymähdin ja jatkoin siivoamista, kunnes hetken päästä silmiini osuivat viikon koskemattomasta lehtipinon välistä tutut kasvot.

Yhteensattuma pysäytti minut hymyilemään ja koin vahvasti, että minun oli laitettava hyvä kiertämään. Niinpä kerroin kaiken yllä olevan hänelle ja toivotin hyvää jatkoa. Vaikka mies oli kaiken lisäksi erittäin komea, tämä ei ollut mikään ihastus-kontakti-viritelmä. Hyvän pitää antaa kiertää ja se toteutuu vain, jos minä (lue: jokainen meistä) teen asialle jotain. Tiedän, että olen näissä tunteiden kertomisissa tavallista avoimempi, mutta uskon siihen, että positiivisuus voi moninkertaistua kauniit ajatukset jakamalla. Jos joku haluaa esim tässä tapauksessa tulkita toimintani pokausyritykseksi, niin mikäs siinä. Tärkeintä ovat minun motiivini ja hyvä olo siitä, että jaoin sen tuntemattoman kanssa. Edellyttäen, että kirjeeni menee oikeaan osoitteeseen.

Joskus mieleeni tulee ajatus, että karma on minulle pystyssä, mutta se pohdinta muuttaa nopeasti suuntaansa: Mitä kaikkea olenkaan jo saanut? En keksi yhtään asiaa, josta voisin tällä hetkellä olla katkera. Kuolemakin on vain surullista, eikä ihmisen kaipaaminen tai hetkittäinen pelko tee minusta onnetonta. Olen terve, olen rakastettu, olen turvassa. On paljon asioita aivan lähimenneisyydessä, jotka ovat menneet haluamallani tavalla. Todennäköisyyksiä , jotka olen voittanut. Kasvaimia, jotka olivatkin hyvälaatuisia. Käsiä, jotka toimivat. Töitä, joihin saan paneutua joka päivä. Kuolemia, jotka tulivat nopeasti ja kivutta. Joku voisi sanoa, että näillä ei ole mitään tekemistä minun tekemisieni kanssa, eikä välttämättä olekaan. Mutta entä jos on? Mitä minulla on menetettävää? Ainakin antamani "hyvä" voi olla jollekin parasta. Ehkä joku kokee jonkun minun tiedostaen tai tiedostamatta tekemän asian olevan hänen elämänsä hyvää karmaa.

Mystery Dream Man

Meidän kadulle on katulamppuihin kiinnitetty riippumaan jotain lasihelmiä ja ne näyttää mun silmissä aivan kristallikruunuilta. Näky saa mut tosi iloiseksi joka kerta kun nostan katseeni ylös kodin kulmilla. Värittömiä ja violetteja, pitkiä ja tuulessa lenteleviä, toisiinsa takertuvia, uusia muotoja luovia. Nerokas idea. Lisää tällasta.

Tapasin eilen miehen, joka ravisteli mun olemassaoloa. Jälkeenpäin olin aivan pilvessä. En sen takia, että toivoisin jotain tapahtuvan, - tiedän, ettei niin tule käymään - vaan siksi, että hänestä huokuva huomio sai mussa nukkuneen osan esille. Laskeuduttuani takaisin maan pinnalle tunsin heränneeni eloon, itseni pitkästä aikaa nuoreksi, mielenkiintoiseksi ja kauniiksi. Ja ehkä kaikista tärkeimpänä asiana: Tunsin itseni haluttavaksi, edes jonkun mielestä. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, siitä tunteesta oli jo todella kauan aikaa.

Näiden "uusien" tunteiden siivittämänä näin mitä kauneimman ja tunteikkaamman unen. Salaista halua tihkuvan, mutta silti viattoman. Elämää pursuavan kuoleman mahdollisuuden läsnäollessa. Hän ei kuollut enkä minäkään, venäläis-pahisten yrityksistä huolimatta. Poloniumin vaarallisuus on selkeästi liioiteltua. Jännää oli se, että mies oli aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin tapaamani. Salainen mies, todennäköisesti täysin oman mielikuvitukseni tuote. Mutta toisaalta ehkä ei...

Tulevana lauantaina mennään ulos oikein kunnolla todella pitkästä aikaa. Tälläydytään Koiranystäväni kanssa, meikataan itsemme täydellisiksi, juodaan todennäköisesti suurehkot (lue: käsittämättömät) määrät alkoholia, tavataan uusia kiinnostavia ihmisiä, tanssitaan aamunkoittoon ja käydään kotimatkalla falafelilla. Ja minä en polta tupakkaa. Joku juttu näistä ei tule tapahtumaan, tiedän sen jo nyt.

Bitter Sweet Symphony

Viimeiset pari viikkoa on mennyt jotenkin kummallisesti. Työt alko ja oli tosi mahtavaa, mikä sitten muuttui arkisemmaksi, edelleen ihan mukavaksi, mutta vuodenvaihteeseen asti turhauttavaksi ja verenpaineita nostattavaksi prosessiksi. Parin viikon päästä oli vuorossa isoisän hautajaiset, joita edeltävä ja seuraava viikko meni sekavissa tunnelmissa. Äiti oli viime viikonloppuna käymässä ja hengailtiin vanhan mummoni ja mieluisten sukulaisten kanssa.

Mummon tapaaminen toi lohtua faffan menettämiseen, mutta pää käsittelee edelleen kuoleman herättämiä tunteita. Päällimmäisenä on yksinjäämisen pelko, mikä herättää kai vuorostaan hellyyden kaipuun, vaikken yksinäinen olekaan. Vaikka mulla on hyvä olla näin, sisällä kuitenkin nostaa päätään turvan tarve, halu jakaa elämä toisen kanssa, voida luottaa toisen tukeen tilanteessa kuin tilanteessa. Itse en ole sitä kumppanilta kokenut, mutta luotan sellaisen yhteyden ja erityisesti halun tulevan jonain päivänä minunkin kohdalleni.

Yksi ihanimpia asioita on tarkkailla ihmisiä lentokentällä tai juna-asemalla. Odottavia ilmeitä, pientä hymyä suupielessä, katse joka etsii kohdettaan ja lopulta tunteiden tulva: juoksuaskeleita, iloa, kyyneliä silmäkulmissa, samalla tiukkoja ja helliä halauksia. Ihanimmin kuvattuna elokuvassa Love Actually - suosittelen lämpimästi varsinkin näin joulunaikaan.
Olin jo unohtanut toisen puolen. Epätoivon ja riipivän kidutuksen tunteen, kun rakastamasi ihminen joutuu lähtemään luotasi. Suutelet, yrität hymyillä, mutta tuska puskee läpi ja toivot hetken pysähtyvän. Tuon näin eilen vietyäni äitini junalle ja tiesin täsmälleen miltä se tuntuu. Tuulahdus menneestä elämästä. Rakkaus on katkeran-suloista.